"Kenelle tämä laulu", kysäsi Kalle tiepuolesta.
Tyttö säpsähti; hieno punastus nousi kasvoille hänen nähdessään Kallen vakaana kysyvänä edessään. Mitä piti hänen vastata? Jos hän vastaisi sydämmensä ja tunteittensa mukaan, tuli tuo vastaus kuulumaan: sinulle! Mutta — ajatteli hän — eihän tuo ole niin vaarallista toisinkaan vastata, ja entinen veitikkamaisuus näkyi hehkuvilla kasvoilla hänen sanoessaan: "tarvitsiko sen kenellekään kuulua, olipa se vain laulu, ja kuulihan sen kuka vaan sattui lähellä olemaan!"
Synkkä väre kuvaantui Kallen otsalle: "olen siis erehtynyt", sanoi hän pois kääntyen.
"Kenties et olekkaan", sanoi tyttö ja rupesi raikkaalla äänellä huutelemaan: Kytyri, Musiikki, Haluna lehmä see! "se kuului lehmille", jatkoi hän.
Tyttö oli iloinen, hän oli taas saanut tietää juuri sitä, mitä sydämmessään toivoi, ja se tieto ilahutti häntä. Mutta yhtä asiaa ei hän tiennyt; ei tiennyt, miten vaarallista on leikkiä tunteitten kanssa. Vähitellen rupesi hän katumaan vastaustaan, jonka antoi Kallen kysymykseen. Olisihan hän voinut vastata suorasti ja ystävällisesti; nyt hän varmaankin oli suututtanut Kallea, ja itkuun päättyivät ne mietteet.
Synkkä alakuloisuus laskeusi Kallen mieleen: mitä jos tyttö ei häntä rakastanutkaan — siinä oli hänen toiveittensa ja unelmainsa loppu! Miina olin tosin tuommoinen kevytmielinen lepakko, mutta hän oli kuitenkin hänen lapsuutensa ystävä, joka oli ikäänkuin kiinni kasvanut hänen sydämeensä. Ilman häntä, mitä olisi elämä!
Näitä mietteitä riehui Kallen sydämmessä, hänen astellessaan hevosten kanssa kotoa kohden.
Syksy kului, syksyn perästä tuli talvi lumineen, pakkasinensa. Rauhallisesti elivät torpparit Ruuhkajärven takana, entinen hädän, ja puutteen aika oli ohitse. Verotyön kartanoon tekivät palkatut miehet; itse saivat he vapaasti työskennellä omilla tiluksillaan.
Lauantai- ja sunnuntai-iltasin kokoontuivat molempain torppain asukkaat yhteen iltaa viettämään, tavallisesti Mikon asunnolle. Iloisen takkavalkean ääressä luki ja jutteli Kalle kansallisista ja yhteiskunnallisista asioista tälle pienelle joukolle, joka tarkkaavaisesti kuultelee jokaista sanaa. Vasta nyt oli torppareilla aikaa ja tilaisuutta kehittää henkisiäkin tietojaan, ennen siitä estivät raskas työ ja murhe toimeentulosta. Tänä vuonna lentelivät sanomalehdetkin ensikerran Ruuhkajärven taa, kertoellen asioita lavean mailman keskuudesta.
Ulkona paukkui pakkanen ja tuuli vinkui vinhasti vasten seiniä, mutta iloisen takkavalkean valossa kului hupaisesti metsätorpparien ilta; valkea hiiltyi pesässä, otettiin orrelta kuivia päreitä ja niiden loimottavassa valossa jatkettiin alotettua kappaletta.