"Minä en tosiaankaan siitä pidä", sanoi Pekka, "minun mielestäni kuvataan siinä me köyhät kansalaiset liian raaoiksi, vallan ihan tiedottomiksi eläimiksi!"
"Samaa mieltä olen minä", virkkoi Kalle, "tosin on onnen helmalapsen, joka kylläisesti herkkuja nautittuaan nousee ylös päivällissijaltaan, pehmeällä sohvalta, tosin on, sanon minä, tällaisen helppo kirjoittaa: 'tyydy osaasi ja pysyköön suutari lestissään!' Tällainen herra on joskus matkoillaan nähnyt työmiehen asunnon, jossa ei kaikki ollut juuri siistiä ja puhdasta, nähnyt työmiehen itsensä alakuloisena istuvan, tietämättä mistä saisi leivän palan, ja hän on tuota miestä vertaillut itseensä ja tullut siihen päätökseen, että hän ainakin sen verran on tuota miestä parempi, kuin tuokin eläintä! Kotia tultuaan puhuu ja kirjoittaa hän halveksivasti tuosta roska kansasta ja sen raa'asta kielestä; mutta eipä hänellä ole neuvoa, eikä järkeä, ei tahtoa eikä voimaa toimimaan rahtustakaan tuon kansan hyödyksi, jonka niukkoja elinvoimia hän imee herrastellakseen?"
"Lausutpa liiaksi kovia sanoja herroista", muistutti Mikko.
"Niin kyllä, mutta minä en puhukkaan kaikista, minä tiedän, että on eteviä oppineita miehiä, jotka eivät säästä varojansa ja voimiansa toimiessaan kansan hyväksi, jotka eivät halveksi halpaa työmiestä eikä sivistymätöntä metsätorpparia, vaan antavat hänellekin ihmisarvon. Tällaiset miehet ansaitsevat kunnioitustamme ja kiitostamme! Mutta paljon on äsken mainitun herran kaltaisia, jotka eivät tunne eikä tahdo tuntea kansaansa tai sen tarpeita, mutta joita kuitenkin puhutellaan: korkeasukuinen, armollinen herra!"
"Kalle puhuu ihan oikein", sanoi Pekka, "ja kylläpä se poika tietää; hän on niin paljon oppinut!"
"Minäkö oppinut," sanoi Kalle, "enhän minä ole oppinut mitään! Lukemalla olen tosin tullut tuntemaan yhtä ja toista, jota en muuten voisi aavistaakkaan, hm! Jospa olisin edes päivänkään istunut koulunpenkillä opetusta nauttimassa, saattaisi olla toista!"
Olipa siinä melua ja liikettä kantoisella aholla Mäkirannan torpan lähellä; jäykät tervakannot saivat siirtyä ikuisilla olosijoiltaan, kun kymmenet vahvat kädet tarttuivat juurivekaroihin. Olipa siinä liikettä, ääntä ja puhetta; siinä kuokat vilkkaasti vilkkuivat, kirveet paukkuivat, kanget kalisivat ja turpeet ilmassa lentelivät. Kaikki olivat rattoisalla mielellä, mutta selvällä päällä, sillä viinaa, tuota petollista ilolientä, ei Taavetti kärsinyt katsellakkaan.
Illan tullessa oli aika palasta käännetty turpeet nurin ja kannot siirretty roukkioihin. Mutta jopa rupesi miestenkin into lauhtumaan, sillä olipa työ jäseniin koskeva. Taavetti silloin muistutti, että on aika lakata työstä ja alkaa toisenlaista huvia.
Käytiin nyt sisälle huoneesen, jossa puhtaaksi pestylle pöydälle oli illallinen laitettu. Istuttiin syömään maittava ateria, aina välimmiten maistellen vahtoovaa kaljaa haarikasta. Mutta olipa tuo kalja laitettu niin voimakkaaksi, että se nosti punan poikain poskille, kenties vähän keskusteluakin vilkastutti.
Aterian päätyttyä otti Puumalan Antti viulunsa esille, kierteli sen tappeja ja rumputteli kieliä, mutta sormet kanaljat olivat kangistuneet kuokan varressa, eivätkä tahtoneet ollenkaan viulun kieliin sopia. Hetkisen hierottua norjenivat ne toki hieman ja pian heltisi sieltä jotain valssitahdin tapaista. Ensinnä ei näyttänyt ketään tanssi haluttavan; pelimanni, nuori poika, soitteli soittamistaan, huviksensa.