Viimein nousi Mäen Pekka ylös tuolillaan: "luulen", sanoi hän, "että vartoovat isäntää alkamaan; mennäämpäs!" sanoi hän, tarttuen Taavetin kaulukseen.
Pian tuli liikettä permannolle, ja parastansa alkoi pelimannikin koettaa. Jopa kävi märäksi nuorten miesten otsa, ja ankara oli töminä ja jyske. Ilmaantui jo tyttöjäkin pihalle, seisoen ahtaassa piirissä seinän vieruksella. Rohkeimmat pojista kävivät heitä puhuttelemaan ja sisälle vaatimaan. Vähitellen astui yksi ja toinen huoneesen, ja kuului tuossa puhetta ja hiljaista nauruakin. Kuitenkin tyttöin ujous ja teeskentely kohta katosivat ja ilo oli yleinen. Sitä myöten kuin yö kului, kasvoi tanssin into ja leikkipuheet kävivät rohkeammaksi; kaikki turhamainen kursailu katosi kokonaan.
Näin tanssittiin ja käytiin vilvottelemaan kauniisen kevätilmaan, jossa metsästä kuului laulurastaan viserrys ja kevätlintujen vilkas soitto.
Tyttöjen poskilla heloittaa hieno puna, heidän keijaillessaan reippaitten nuorukaisten sivulla. Saipa tässä sijaa myöskin joku hellempi tunne ja salaperäinen sana. Vaan kaikista hilpeimpänä, iloisimpana ja ihailtavimpana, tanssi Mäen Pekan ruusuposkinen Miina. Koko elämä näytti häneltä jääneen unhotuksiin; posket hehkuivat, silmät säikkyivät ilosta; hän oli entistä iloisempi, entistä vallattomampi, ja ihastuksissaan katselivat häntä nuorukaiset, joka miellytti tyttöä suuresti. Metsämaan Erkki, nuori, kaunis poika oli eritoten ihastunut Mäen Pekan nuoreen tyttäreen ja monta lempeätä sanaa oli jo Miina häneltä kuullut, monta tanssia jo hänen kanssaan tanssinut. Mutta sepä yksin Miinaa harmitti, kun tuo Kalle, hänen paras ystävänsä, hänen rakastettunsa, istui vaan hiljaisena, miettiväisen näköisenä loukossa. Tosin oli hän sielläkin kauniimpi ja etevämpi kaikkia muita, mutta miks'ei hän ilakoinut ja tanssinut hänen kanssaan, puhunut hänelle, miten muutkin? ainoastaan joku silmäys, miksi oli hän semmoinen?
Mutta iskipä tytön mieleen kevytmielinen kuje: hän päätti oikein suurimmalla hellyydellä seurustella Metsämaan nuoren Erkin kanssa. Tottapa tuo vaikuttanee Kalleen jotakin, koska hän sentään minua rakastaa. Erkki, joka muutenkin oli Miinaan ylenmäärin ihastunut, hurmaantui kokonaan tytön käytöksestä ja pian rupesi tanssivien joukosta kuulumaan kuiskeita ja naurun tirskumisia. Kuului noita salaisia kuiskeita Kallenkin korviin ja ne koskivat hieman hänen sydämmeensä. Hän rupesi tarkemmin silmillään seuraamaan rakastettuaan; sen huomasi Miina, ja se huvitti häntä yhä enemmin.
Ei tiennyt Miina, miten vaarallista on leikkiä tunteitten kanssa, varsinkin tällä ijällä, jolloin sydän on hellä ja tulinen. Hän päätti Kallesta itsensä mukaan, vaan siinä erehtyi hän. Hän jatkoi vaan ajattelematonta leikkiänsä, kunnes se leikki alkoi häntä todella viehättää ja hän unhotti kaikki, oman itsensäkin, rakkautensa, kujeensa ja käytöksensä.
Silloin Kalle kenenkään huomaamatta pujahti ulos. Siellä istui hän mättäälle ja hänen sydämmensä tykki kovasti. Hän tunsi sydämmensä saaneen ankaran loukkauksen ja koetti sitä rauhoittaa, mutta turha vaiva! Ikäänkuin unessa näki hän, miten ovesta käsi-kädessä astui ulos Erkki ja Miina, näki heidän istuvan hirren tyvelle, näkipä muutakin: Miinan istuvan Erkin sylissä!
Siinä kylliksi: ikäänkuin vimmattu juoksi Kalle rantaan, lykkäsi veneen vesille ja souti kuin hullu vimmattu, huolimatta minne. Hän ei ajatellut mitään, ei tiennyt mitä tahtoi, tunsi vaan sydämmensä loukatuksi juuria myöten ja sen ankarasti lykkivän ja riehuvan.
Vesi veneen kokassa kuohui kuin koski, mutta soutajan mielestä kulki se tavattoman hiljaa, ja kovemmin ponnisti hän voimiaan. Vene töyttäisi kiveen, mutta hän pakotti sen menemään ylitse; palanen heltisi veneen pohjasta ja vene rupesi vuotamaan. Vähätpä tuosta, vuotakoon! Vasta kun vene oli vettä täynnä, huomasi hän vaaran. Annanko veneeni mennä pohjaan ja menen itse perässä? ajatteli hän. Kenties olisi tuo parasta? Mutta ei, sitä surua en tahdo tehdä vanhemmilleni; tahdon uhallakin elää, olkoon elämäni kummoinen tahansa! Hän souti vielä hetkisen, vene täyttyi vedellä ja upposi, mutta hän ui rannalle. Väsyneenä ankarista ponnistuksista vaipui Kalle rannalle päästyään hermotonna maahan. Tuuli keinutteli venettä järven selällä.
Toinnuttuaan tunsi Kalle itsensä kylmäksi, läpimäräksi ja jäsenensä hermottomiksi. Illalliset tapahtumat palasivat hänen muistiinsa ja saivat hänen sydämmensä rajummin tykkimään. Muisti hän vielä toisenkin kevät-aamun, ihanan, niinkuin tämäkin; multa silloin oli hän onnellinen, onnellisin ihminen kuolevaisista!