Ei hän tuntenut enää väsymystä jäsenissään, kiivaasti hypähti hän ylös. "Mitä teen," huudahti hän, "lähdenkö avaraan mailinaan, hakemaan lievitystä sydämmelleni? Mutta turha vaiva on tuokin. Enhän voi omaa itseäni paeta! Tänne jään, täällä on sentään niin paljo lohdutusta, niin paljo rakkautta ja lempeä! Työhön käyn, ahkeraan työhön: siitä olen ennenkin löytänyt lohdutusta!"
Huomaamattansa meni Miina liian pitkälle ajattelemattomassa leikissään; sen havaitsi hän vasta istuissansa pihalla Erkin sylissä ja kuullessaan hiljaisen äänen kuiskaavan korvaansa: "Miina, rakastatko todella minua?" Silloin kavahti hän äkkiä ylös ja huudahti hiljaisesti. Hänen silmänsä kääntyivät järvelle: hän näki miten nuorukainen siellä kiivaasti souti; syynkin siihen tiesi hän, ja mailma musteni hänen silmissään. Hän juoksi rannalle, huuteli Kallea takaisin, huuteli, kunnes joku pilkallisesti muistutti: "Mitä tuossa turhia huutelet, johan Kalle nyt on kotonaankin, näethän hänen siellä, ja jos tahdot, kyllä minäkin sinut järven poikki soudan!" Silloin havaitsi Miina tässä olevan liikoja kuultelijoita ja kiireesti juoksi hän polulle, joka pitkin rantaa kierteli kotia kohden.
Tieto siitä, että Kalle häntä rakasti, oli aina ollut Miinan suurin ilo. Hän itse rakasti tulisesti, tulisemmin kuin luulikaan. Hän piti Kallea erinomaisena, jalona ja viisaana miehenä ja kunnioitti häntä; mutta sittenkin olisi hän tahtonut Kallea yhtä iloiseksi veitikaksi kuin hänkin, tai oikeammin, hän ei tiennyt mitä oikeastaan tahtoi. Hän tahtoi vaan toisinaan tehdä Kallelle pientä kiusaa, ilveillä hänen kanssaan, hiukan huviksensa, se viehätti tytön mieltä. Mutta nyt oli hän ohjannut koko onnellisuutensa väärälle tolalle, tehnyt rakkautensa leikin asiaksi. Hän tiesi mitä hänen käytöksensä Kalleen vaikutti. Pitihän heidän yhdessä kotia palata, vaan nyt souti Kalle yksin ja hän tiesi minkätähden! Hän istui järven rannalle sammaltaneelle kivelle ja itki siinä iloisen yön jälkeen, itki toivottomuuden itkua! Tyyneenä lepäsi järven pinta hänen edessään. Kuinka se saattoi olla niin rauhallinen? Rauhallinen saattaisi hänkin olla, jos ei niin kevytmielisellä tavalla olisi hänen tunteitaan loukannut! Muisti hän toisenkin kevätaamun, silloin oli hän onnellisin kuolevaisista; samoin saattaisi hän nytkin olla, mutta onnestaan teki hän pilkkaa.
Aurinko kultasi jo säteillään järven pintaa, luonto alkoi herätä toimintaansa, mutta Miina vaan yhä istui kivellä. "Oi minua onnetonta! huokaili hän. Kallen, lempeän, jalon ystäväni olen ijäksi menettänyt. Miten nyt voin häntä lähestyä, hänelle puhua? Oi, Kalle, kehno oli tyttösi, kehno raukka!"
Miinan kotia tullessa oli Pekka vaimoineen jo valveilla. Pekka askaroitsi pihassa auraansa parannellen! Puoleksi leikillä, puoleksi todenteolla alkoi hän torua tytärtään, tämän riivatusta yöreijuimisesta, sivumennen kysäisten: "vastako Kallekin tuli!"
Vaan tyttö vaaleni ja rupesi itkemään
"No mitä nyt", huudahti Pekka, "mikä sinulle nyt tuli? Onko onnettomuuksia tapahtunut? Helkkarin tuutissa, onko ketään järveen pudonnut?"
"Ei, ei mitään vahinkoa, isä," vastasi tyttö, "minun on muuten vaan paha olla, muuten vaan!"
"No mutta mikä riivattu sinun sitte on? Semmoista niistä tanssista! Kyllä sinne mennään ilolla ja riemulla, mutta tullaan itku silmissä takaisin. Mitä pitää minun tästä ajatteleman?"
Tulipa nyt äitikin ulos ja torat alkoi uudestaan, mutta ne loppui pian, sillä tyttö oli nyt ääneti, surullisesti vaan maata silmäillen.