Miina kävi taas entisiin askareihinsa, läksi lehmiä lypsämään kiulu kädessä; mutta entinen vilkkaus oli kadonnut, valjenneet iloiset laulut, surullisena, levottomana käyskeli ennen niin iloinen laulaja. "Oi joska kerrankin voisin Kallea tavata!" huokasi hän, "vaan ei, niin huonosti olen itseni käyttänyt!"

Pekka, kun näki tyttärensä noin kummallisena, tuli levottomaksi: "mitähän nyt sentäänkin lie tapahtunut?" ajatteli hän. "Kenties saan naapurin Kallelta tarkempia tietoja."

Näissä mietteissä lähti hän kävelemään naapuria kohti ja näki Kallen raivaamassa uutta peltoa kiviseen mäkeen. Likemmäksi päästyään näki hän, miten Kalle vimman kiivaudella nosteli kiviä ja kantoja. Taas oli hän juuri nostamaisillaan suuria kiveä. Silloin astui Pekkakin lähemmäksi: "No, no Kalle", hän sanoi, "ei saa nostaa noin vimmatusti; anna kun minäkin vähän autan, hyvää tekee hyttysenkin voima!"

Vastauksen sijaan lensi kivi ylös kuopasta. "Tuo nyt on karhu mieheksi!" mumisi Pekka. "Isä on kyllä vahva mies, mutta poika, sehän on oikea jättiläinen!"

Pekka tuossa jutteli yhtä ja toista, kyseli kaikenlaista, mutta sai aivan lyhyitä vastauksia. Pian väsyi hän tuommoisiin "on, ei, ja, ei mitään erinomaista", ja läksi kotiansa, mumisten mennessään: "pahuksen poika, väkevä kuin karhu, mutta enpä häntä tuommoisena ole ennen nähnyt, mikä nyt mahtaa nuoria vaivata?"

Elettiinpä siitä eteenkin päin Ruuhkajärven takana, mutta eipä aivan niinkuin ennen. Vielä olivat naapurukset hyviä ystäviä, vielä kävivät he useasti toistensa luona iltaa viettämässä, mutta sittenkin olivat olot muuttuneet. Ei enää kaikunut metsä Miinan iloisista lauluista, eikä hänen heleä naurunsa kedoilla kajahdellut. Huvitusten halu oli Miinalta kadonnut, hän oli muuttunut hiljaiseksi, surevaksi tytöksi. Useasti tahtoi hän tavata Kallea, puhua hänen kanssansa, mutta silloin muisti hän tapauksen Mäkirannassa. Ei, ajatteli hän, minä en ikänä voi Kallen kanssa puhua, ja hän itki entistä katkerammin.

"Mikä sinua tyttöni vaivaa?" kysyi Pekka tyttäreltään, melkein jokainen päivä; toisinaan puhui hän leikkiä, toisinaan torui, tuommoista itkusilmäistä hutilusta, mutta ei hän sillä muuta voittanut, kuin että Miina rupesi itkemään. Pekka raappasi korvansa taustaa ja meni naapuriin ihmettelemään, mikä hänen tytärtään vaivasi.

Kalle teki työtä niinkuin ennenkin, mutta vieläkin suuremmalla kiivaudella, hän luki niinkuin ennenkin, mutta entistä enemmin. Usein ei häntä kotona nähty päiväkausiin; silloin oleskeli hän metsässä, valitsi sieltä jonkun jylhän paikan, istui mättäälle, luki ja mietiskeli. Päivä päivältä tuli Kallen mieli synkkää synkemmäksi; kolkko mitättömyyden tunne vallitsi hänen sydämmessään, kaikki elämän toiveet olivat häneltä kadonneet. Synkkämielisyys olikin Kallen luonteen vika, se vaivasi häntä jo aikaisimmasta nuoruudesta asti; mutta olipa yksi ilon ja toivon säde, joka aina ylläpiti hänen iloista puoltansa. Lapsuuden ystävä, kasvikumppani oli se, jonka edestä hän tahtoi toimia ja työskennellä, jota hän rakasti niin tulisesti. Hänen rakkautensa ei ollut mikään hetken houraus, vaan vuosikausien kululla kehittynyt taipumus; hän näki rakastetussaan vikoja, mutta ei hän sillä toivonut häntä toisenlaiseksi, vaan rakasti häntä sellaisenaan.

Mutta tuolla Mäkirannassa menivät kaikki hänen toiveensa yhdellä iskulla; siellä näki hän rakastettunsa, sen, jonka hän itseänsä uskoi rakastavan, toisen sylissä! Siinä kaikki, Kalle ei tahtonut koettaakkaan tuota rakastettua toiselta ryöstää. Sen sijaan hän koetti unhottaa, mutta ei voinut; yhä uudestaan palasi mieleen rakastetun kuva ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, elämänsä niin turhaksi, mitättömäksi.

* * * * *