Kesä kaunoinen kului ilman mitään erinomaisia tapauksia. Runsaan sadon korjasivat takamaan torpparit tänäkin suvena ja huoletonna toimeentulostaan saattoivat he katsoa tulevaisuuteen. Kuitenkin peittivät huolenpilvet näitä seutuja ja erittäinkin Mikon asuntoa. Kerttu, rakastettu emäntä oli sairas, melkeinpä vuoteen omana, ja se tuotti surua koko tälle seudulle, sillä olipa Kerttu koko paikkakunnan hyvä hengetär. Surulla näkivät ystävät miten hän vaalenemistaan vaaleni ja tuli heikommaksi, vallankin oli Mikko surullinen, hän tunsi Kertussa kadottavansa ikäänkuin osan omasta sydämmestään.
Kovemmin ehkä vielä koski Kertun sairaus hänen poikaansa Kalleen. Jos vielä kadotan äitini, ajatteli Kalle, mitä minulle sitte enää jää, jota rakastaisin! Niin, isäni tosin, multa hän on jäykkä, voimakas mies, hän ei tarvitse tukea. Kalle oli ikäänkuin kadottanut osan entisestä luonteestaan, hänen toimeliaisuutensa ja kiivas työhalunsa oli kadonnut; suurimmaksi osaksi uinaili hän metsässä pyssyinensä, Lukuintokin oli laimentunut; tosin luki hän vielä useasti, mutta ei samalla innolla kuin ennen; metsässä kävellessään hän usein otti kirjan esille, istui mättäälle lukemaan; mutta pian vaipui hän syviin mietteisin, kirja luikui polvelta ja sai usein jäädä siihen paikkaan moneksi päiväksi.
Toisinaan istui Kalle kotona, katsellen rakasta äitiään ja silloin useasti ilmestyi kyynelpisara nuorukaisen silmään. Surulla katseli äitikin miehevää poikaansa, katseli noita surullisia, kelmenneitä kasvoja: "Oi, Kalle, oletko tehnyt jotakin pahaa, joka painaa sydäntäsi, vai miksi olet noin surullinen? kysyi hän.
"Mikään pahe ei tuntoani paina", sanoi Kalle, "on vaan joukko turhaksi käyneitä toiveita, muuten lienee synkkämielisyyteni jonkinlaista sairautta. Mutta kyllä se menee ohitse!" vakuutteli Kalle, koettain iloisesti puhua.
Kerran syksypuoleen oli Kalle taas tapansa mukaisella metsästysretkellä, istui miettiväisenä maassa makaavan hongan tyvelle, jonka ylitse kulki pienoinen jalkapolku. Tuossa noin istuessaan näki Kalle Metsämaan Erikin tulevan polkua myöten takamaan torpilta päin. Kalle oli useasti ennenkin nähnyt Erkin näillä seuduin kävelevän ja kyllä hän tiesi mitä varten. Tunsipa Kalle veren suonissaan virtaavan tavallista tuimemmin; hän oli kyllä jo tottunut siihen ajatukseen, että Miina häneltä oli mennyt; mutta kuitenkin muistutti Erkin näkeminen häntä entisistä toiveistaan.
Tuolla Mäkirannassa oli Metsämaan Erkki rakastunut hilpeäluontoiseen Miinaan, ja Miinan käytöksestä hän päätti, että Miinakin häntä rakasti. Ihastuneena ilmoitti hän kohta tytölle tunteensa, mutta nähtyään, minkä vaikutuksen se ilmoitus teki, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan. Erkki aavisti kyllä toiveensa Miinan suhteen turhiksi, mutta sittenkään ei voinut hän Miinan kuvaa mielestään irroittaa, eikä kokonaan kaikkea toivoaan kadottaa. Usein suuntasi Erkki askeleitaan Ruuhkajärven taa, saadakseen siellä joskus kohdata rakastettuansa, mutta turha oli tuo toivo, Miina pakeni häntä kuin kummitusta. Äkäisellä mielellä palasi Erkki noilta retkiltään, mutta yhä kuitenkin toivoen.
Sattuipa Pekkakin huomaamaan, miten hänen tyttärensä karttoi Erkkiä. Mitä tämä on? ajatteli hän; lieneekö tuo mies jollakin tavalla syyllinen tyttäreni kummalliseen surumielisyyteen? Useasti näki Pekka Erkin kiertelevän lähiseuduilla tulemata sisään: "Mitä tuo mies oikeastaan meinaa", mumisi Pekka, "mutta tulkooskin kerta vielä, niin minä hänen pois ajan!"
Ja äsken kerrottuna päivänä pani Pekka uhkauksensa toimeen, Erkki kun taas tuossa likiseuduilla käveli. "Mitä sinä siellä peltokedolla ehtimiseen loirailet, tule sisälle, niinkuin kunnon mies ainakin."
"Saatanhan siltä olla kunnon mies, vaikka ulkonakin kävelen; eihän nämät kannokot luullakseni siitä pahene!"
"Ei, tietysti ei! Mutta kunnon miehen ei sovi, niinkuin minkä kyöpelin, juoksennella ihmisien asunnoilla yöaikana; hi hi hi, kaiketi yöjalkasissa? Turha vaiva tuokin, poikaseni; olen havainnut, ettei sinusta täällä tykätä!"