Vihasta tulistuneena läksi Erkki kiireesti pois, Pekka oli osannut arkaan kohtaan.
"Ahaa, joko sattui, sanoi Tuovilan Tuomo, kun ämmäänsä seipäällä löi.
Kyllä kai hän suuttui, mutta suuttukoon", nauroi Pekka palatessaan.
Metsässä kulki Erkki suuttuneena, purki vihaansa kiviä ja kantoja vastaan, potkien niitä raivoissaan. "Olis nyt tuo Kalle jumpeli tuossa, niin minä hänen nytistäisin niinkuin tuon lahon kannon, niin väkevä kuin onkin, hän eikä kukaan muu on siihen syynä, kun niinä saan tämmöisellä mielellä palata, saakeli soikoon!" ja vihastuneena löi Erkki käsiään yhteen.
Tämänlaisessa mielentilassa kohtasi Erkki Kallen. Kahta tuimemmin kuohahti hänen verensä, ja kiihkossaan tahtoi hän saada riidan alkuun.
"Mitäs siinä istua jökötät, kun Lassin Liisa Ulposen riihen portaalla? Onko määrä puhua niinkuin Hyrkin Matin pukilla, koska jo leuka vaappaa?" sanoi Erkki pilkallisesti.
"Saanenhan istua missä tahdon, ja tuollainen puhetapa ei mielestäni ole ollenkaan kaunista", sanoi Kalle tyynenä.
"Ja kuka sanoo, että sen pitäisi olla kaunista, multa semmoiselle miehelle uskallan puhua mitä tahdon! Vai luuletko että pelkään?"
Kallen posket tulistuivat. "Nähtävästi haet riitaa, ja aivan syyttä.
Varo kuitenkin ett'ei tuo päättyisi omaksi tappioksesi!" sanoi hän.
"Tuhannen tulimaista! minä olen tällä hetkellä vimmattu! En pelkää minä tuommoista kirja-patruunaa! Tuossa saat", sanoi Erkki lyöden Kallea korvalle.
Tässä oli Kallen mielestä jo liikaa: vakavasti, vaikka suuttuneena tarttui hän Erkin olkapäihin ja painoi hänen maahan niinkuin kärpäsen.