"Olen pettänyt sen, jota rakastin, olen tehnyt lempeni leikin asiaksi", sanoi tyttö itkien.
"Ja miten tämä on tapahtunut?"
Miina kertoeli miten hän oli menetellyt tuolla Mäkirannassa ja mitä siitä seurasi, ja sairas kuulteli tuota hymyilevin huulin.
"Hyvä", sanoi hän, "pahasti tosin teit, tehdessäsi tunteesi leikin asiaksi, mutta ole huoleta. Kalle rakastaa sinua vielä, tämä suru on ehkä vaan ollut onneksesi."
"Kalleko rakastaa minua? sitä en uskalla toivoa!"
"Toivo vaan! Jos Jumala suo, voitte vielä olla onnelliset. Jumala sinua siunatkoon! Oletpas vielä hyvä tyttö, ja minäkin olen onnellinen!"
Kalle rakastaa sinua vielä! ne sanat soivat Miinan korvissa yhtenään; tuulen huminakin kuului kuiskaavan: Kalle rakastaa sinua vielä, ja hän itki, hän nauroi.
On selkeä pakkas-päivä tammikuun keskipaikoilla. Aurinko tekee nousuaan, lähettääksensä muutamia himmeitä säteitä talviseen kylmään. Ruuhkajärven autiota jäätä kulkee kolme hevosta rekinensä, hiljaista kulkua, vaikka vinkuukin kylmä vihuri. Etummaisessa reessä on musta ruumiskirstu, peitetty lakanalla; hevosta ohjaa nuori, vakava mies. Ei huomaa ajaja vihurin vinkumista eikä ilman kylmyyttä; näyttää hänellä olevan muutakin miettimistä. Reen perässä astelee surullinen leski; tässä saattaa hän hautaan sitä, jota enin on rakastanut; ihmekkö jos kasvonsa värähtelevät, jos kyynelkin tahtoo silmiä kostuttaa.
Tässä saatetaan Kerttua, helläsydämmistä emäntää Ruuhkajärven takaa, haudan pimeään lepoon, hiljaista vaatimatonta naista, joka kesken ikäänsä pois temmattiin elämän taistelutantereelta. Pieni, alhainen oli vainajan vaikutusala, lavealle ei hänen toimintansa ulottunut, mutta omassa pienessä piirissään oli hän sulouden ja lemmen henkenä ja ystävät tunsivat kadottaneensa paljon.
Kalle, vainajan ainoa lapsi, ohjaa hevosta ja katselee yhä vaan yhteen kohtaan. Hän tuntee nyt elämänsä niin tyhjäksi, niin yksinäiseksi. Kallen ystäväpiiri oli pieni, hän ei käynyt seuroissa, ja jos hän joskus tulikin johonkin semmoiseen, ei hän niistä saanut mitään huvia; kuului niin paljo siivottomia puheita ja muuta törkeyttä, että hän niistä lähti pois synkkämielisenä. Tuosta seurasi, että Kalle oli kuin yksin mailmassa ja eli melkein itsekseen.