Kuinka monta kertaa olikaan vainajan lempeä katse ja hellä sana lohduttanut Kallen synkkää mieltä! Nyt oli hänkin poissa! Viimeisinä päivinään oli hän, tuo vainaja, sanonut: "Miina rakastaa sinua, sinua on hän aina rakastanut, eikä ketään toista. Hän vaan erehtyi leikissään ja suree erehdystään!" Ja nämät sanat soivat Kallen sydämmessä hiljaisin vienoin sävelin, ne herättivät siellä uutta eloa ja virkeyttä.
Saman päivän illalla oli jommoinenkin joukko lähiseudun väkeä kokoontunut Alamaan torpalle, syömään illallista vainajan muistoksi. Mikään herrakas pitoateria ei tämä ollut, mitään passareita, mitään etevämpää kokkia ei täällä häärinyt; Mäen Maija oli aterian parhaansa mukaan laittanut.
Pöydässä istuissa kohtasi Kallen silmät vastapäätä istuvan Miinan ujon silmäyksen. Ja Kalle katseli noita kasvoja taas pitkän ajan perästä ja hänen sydämmensä tykytti rajusti. Oliko tuo vaalea surullisen näköinen tyttönen todellakin hänen lapsuutensa ystävä, veitikkamainen Miina? Hän erehtyi ja suree erehdystään, soi taas Kallen korvissa. Lusikka putosi hänen kädestään, hän otti sen ylös, mutta syömisestä ei enään mitään tullut.
Miina ei syönyt, ei häntä maittanut. Eipä hän voinut pöydälle katsoakkaan. Muuttuneita aikoja!
Veisattiin virsi, juotiin kahvia, jotkut väkevämpääkin. Sitte lähti kukin kotiansa. Niin olivat hautajaiset päättyneet.
Kuolleet lepäävät, elävät käyvät askareihinsa, odottamaan vuoroansa; joku vielä säilyttää muistoja pois muuttaneesta, vaan pian se hänelläkin unhottuu. Se on ihmisen osa mailmassa.
On lauantai-ilta kesäkuun koskipaikoilla. Lumi on sulanut, jäät järvistä lähteneet. Kevään lempeä tuuli puhaltaa Ruuhkajärven selältä, nostellen vienoja laineita sen pinnalle; länteen laskeva aurinko kultaa viimeisillä säteillään rannan kuusia ja lehteen puhkeavia koivuja.
Järven rannalla seisoo Kalle, vanha tuttavamme, katsellen Ruuhkajärven hiljaisia laineita. Hän on tehnyt veneen ja sen juuri valmiiksi saanut. Se olisi nyt vesille pantava, mutta eipä sen tekijä näytä sitä muistavankaan. Haaveillen katselee hän vaan, miten laine ajaa toista rantaa kohden ja aurinko vuoren taa laskee. Oli tuossa rannalla toinenkin vene, vanha oli se jo, siihen pysähtyi hetkiseksi Kallen katse. Tuon veneen pohjassa oli paikka, siinä oli läpi ollut ja Kalle muisti, milloin se oli siihen tullut. Ja muistoja niin suloisia, niin katkeria kietoutui tuon vanhan aluksen ympärille, ja ne muistot saivat nuorukaisen rinnan tuimasti aaltoilemaan.
Kalle istui veneensä reunalle. Olen tehnyt tuon ajatteli hän katsellen venettään, soudellakseni tuolla järven pinnalla — yksin! Ei ole minulla, kuka kanssani iloitsisi töistäni, kuka kanssani vesille lähtisi.
Nuorukainen tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja se tunne saattoi hänen surulliseksi. Poissa oli äidin hellä naisellinen katsanto ja lempeä puhe, lakannut tyttösen livertelevä laulu ja leikkipuheet. Huoaten tarttui hän veneen laitaan ja molisten luisui vankka alus vesille. Siinä se loikoili, sievä vene, airoinensa kaikkinensa, soutajakin istui veneessä, mutta eipä haluttanut häntä vesille lähteä, aluksessaan istui hän miettiväisenä. Ikävä on yksin vesille lähtö.