Tuossa noin istuessaan näki Kalle nuoren naisen kävelevän järven rannalla. Hänen sydämmensä sykähti; olihan tuo Miina, nuoruuden rakastettu ystävä!
Kuinka usein olen hänen kanssaan soudellut tällä järvellä, miksi en nytkin saattaisi? ajatteli Kalle. Ehk'ei hän tulisikkaan, ehkäpä tulee! risteili hänen riehuvassa mielessään.
"Hyvää iltaa, Miina". tules nyt soutelemaan uudella veneellä!” sanoi Kalle viimein. Tyttö jäi seisomaan kuin jähmettynyt Mitä tämä oli? pyysikö Kalle häntä todellakin veneesen? menisikö hän, voisiko hän mennä? Mutta kävipä Miina sentään rannalle, ja siinä seisoi hän alaspäin katsellen, sydän tykytti ankarasti; ei hän voinut sanaa sanoa, eikä astua jalkaansa veneesen.
Kalle asetteli istuinta veneesen, hän oli innostunut. Ei muistanut hän enää, mitä ennen oli tapahtunut; hän tahtoi alkaa uutta elämää, uudistaa entisen tuttavuuden, palata lapsuutensa ihaniin aikoihin.
"Istuppas tuohon, Miina, mennään koettamaan, miten se luisuu!" lausuili
Kalle ihastuneena.
Miina istui, tuskin tietäen missä hän istui; mutta iloisia hurmaavia tunteita tunsi hän sydämmessään. Vene kulki hiljalleen järven pinnalla, lempeät laineet sitä tuudittelivat, kevätlinnut lauloivat iltalaulujaan rannalla. Suloinen ilta!
"Laula nyt, Miina, joku venelaulu, tämän laivani kunniaksi", sanoi
Kalle, "sinä laulelit ennen aina niin — mutta nyt…"
Tyttö ei voinut enää hillitä tunteitaan, hänen piti jotakin sanoa, mutta sanat takertuivat itkuun.
"Miksi itket? Mikä sinua vaivaa, menisitkö rannalle?" hätäili Kalle.
"Ei, minä tahtoisin aina olla täällä, sinun seurassasi. Oi Kalle, älä minusta päätä mitään ylön pahaa!"