Kallen mieleen palasi muistoja kuluneilta ajoilta; muisti hän tuon tytön kerran sanoneen: "oi Kalle, älä suutu minuun, luontoni on paha, semmoinen."
"Miina rakastaa sinua, eikä olekkaan koskaan toista rakastanut", muisti hän äitivainaansa sanoneen.
"Miina mikä sinua vaivaa?" kysyi hän liikutettuna.
"Kerran tein leikkiä tunteitteni kanssa, uskottelin että rakastan toista; sen teki kevytmielisyyteni, ja tulinen rakkauteni sinuun. Oi Kalle! sinun rakkauttasi en ansaitse, mutta minä pyydän: pidä minua lapsuuden ystävänä, sillä minä en voi elää kokonaan sinun seurattasi."
Näin puhui Miina itkien, mutta Kalle sulki itkevän tytön syliinsä: "kuinka saatoinkaan sinusta niin väärin päättää, pitihän minun tuntea leikillinen Miina!" sanoi hän ihastuneena.
Hiljaa keinuili vene järven pinnalla, onnellista paria kantoi se. Sydän oli taasen tavannut sydämmen; ne olivat olleet eroitettuna, ja tuskalliselta tuntui se ero, luonto kun oli ne yhteen kasvattanut.
Ilta oli kulunut jo myöhäksi, kun uusi vene saapui rantaan ja maalle nousivat onnelliset soutelijat; käsikädessä astuivat he, he olisivat tahtoneet vaikka koko maailmalle sanoa, että rakastivat toisiaan ja olivat onnelliset.
"Tänään on käynyt tytölle hyvin!" nauroi Pekka, nähdessään tyttärensä iloisena ja vilkkaana.
"Oikein arvattu, niin onkin!" vastasi Miina.
Eräänä kauniina elokuun iltapäivänä soutaa Ruuhkajärvellä moniaita veneitä. Etummaisessa niistä näemme entiset nuoret tuttavamme. He palaavat pappilasta, jossa ovat vannoneet ikuista uskollisuutta toisillensa ja saaneet papillisen siunauksen; nyt ovat Kalle ja Miina laillinen aviopari. Morsiamen kasvot loistavat onnellisuudesta, hänen kantaissaan helähtelevää morsiuskruunua; ihastuttavan katseen loi hän onnelliseen ylkäänsä, joka vakavana rinnalla istuu.