Semmoiseen pyyntöön ei ylpeän roomattaren taipumaton sydän kuitenkaan voinut millään ehdoin suostua. Vaaran yltyessä kasvoi hänen rohkeutensakin. Jalolla arvokkuudella veti hän toogan tiiviisti ympärilleen ja vastasi tyynesti ja järkähtämättömästä "Fulvius, kuule minun sanojani, viimeisiä, joita kanssasi puhun! Antaako sinulle se omaisuus? Ei koskaan! Kernaimmin lahjoitan sen ensimäiselle spitaliselle, jonka kohtaan kadulla. Ota kullastani niin paljon kuin haluat, mutta siitä, mikä on ollut hänen, en minä anna pois rahtuakaan, en mistään maailman hinnasta. Sinä olet pannut valittavakseni saman kuin hänellekin, joko antaa perään sinulle tahi kuolla. Agneelta olen oppinut, kumpaa on mieluisempana pidettävä. Vielä kerran sanon sinulle: mene pois!"
"Jotta sinä saisit hallita sitä, mikä on minun? Minäkö jättäisin sinut, jotta sinä saisit iloita siitä, että olet minut viekkaudella voittanut; minäkö tietäisin sinun olevan kunnioitetun, sen sijaan että itse saan kärsiä häpeää? Sinäkö olisit rikas, ja minä perinköyhä — sinä onnellinen, minä onneton? Ei koskaan? Minä en tosin enää saata pelastua siitä hornan kuilusta, johon sinä olet minut syössyt, mutta minä saatan estää sinua tulemasta siksi, mihin sinulla ei ole oikeutta. Sentähden olen tullut tänne; tämä on minun palkanmaksopäiväni. Nyt on aikasi kuolla!"
Näin puhuessaan oli Fulvius verkkaan painanut hänet leposohvaa vasten, sillä aikaa kuin hänen oikea kätensä vavisten hapuili jotakin hänen pukunsa laskoksista. Viimeiset sanat lausuttuaan oli Fulvius äkisti paiskannut hänet pitkälleen ja tarttunut häntä hiuksiin. Vastarintaa tekemättä ja huutamatta oli Fabiola antanut tämän kaiken tapahtua. Jo näki hän murha-aseen välkkyvän silmäinsä edessä. Seuraavassa tuokiossa tunsi hän ikäänkuin raskaan taakan pyrkivän tukehuttamaan häntä; yksin ajoin hulvahti lämmin verivirta hänen kasvojensa ylitse, ja lempeä, rukoileva ääni soi hänen korviinsa: "Anna olla, Orontius! Minä olen sisaresi Mirjam!"
"Se ei ole totta! Jätä minut rauhaan saaliineni!" huusi Fulvius äänellä, jonka raivokkuus pyrki tukehuttamaan.
Sen jälkeen vaihdettiin muutamia sanoja oudolla kielellä, jota ei
Fabiola ymmärtänyt. Fulvius päästi hänen hiuksensa, viskasi tikarin
lattialle ja syöksähti ulos huoneesta huudahtaen katkerasti: "O Herra
Jeesus, tämä on sinun kostosi!"
Jälleen toinnuttuansa tunsi Fabiola että paino, joka lepäsi hänen päällään, lisääntymistään lisääntyi. Hänen onnistui vapautua sen alta, mutta sillä paikalla, missä hän oli maannut, loikoi nyt toinen olento verissään, silminnähtävästi kuolleena. Se oli uskollinen Syra, joka oli heittäynyt valtiattarensa päälle hänen sijastaan ottaakseen vastaan veljensä tikarinpiston.
Yhdeksästoista Luku.
Fabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa.
Fabiola aikoi ensin ehkäistä verentulvaa millä tahansa, mikä vain ensinnä sattuisi hänen käsiinsä. Hänen tätä puuhatessaan, syöksyi palvelusväki sisään. Ovenvartija, joka jo muutenkin oli käynyt levottomaksi vieraan pitkän viipymisen johdosta, tyrmistyi kokonaan kun näki tämän, verin tahrattuna, mielipuolen lailla törmäävän ovesta ulos. Ovenvartijan huutoihin riensi hetikohta koko palvelusväestö kokoon.
Fabiolan viittauksesta astuivat Eufrosyne ja kreikatar lähemmäksi, muun väen äimistyneenä pysähtyessä ovensuuhun. Sivumennen mainiten oli Graia, jouduttuaan pois Afran seurasta, hartaalla mieltymyksellä kiintynyt Syraan ja joutunut hänen siunatun vaikutuksensa alaiseksi. Viipymättä lähetettiin yksi orjista käymään lääkäriä. Kuinka suuri olikaan Fabiolan ilo, kun verenvuoto väheni ja haavoittunut hetkeksi loi auki silmänsä häntä kohden! Kuinka tuota katsetta seurannut ystävällinen hymyily teki hänelle hyvää!