Lääkäri saapui vähän ajan kuluttua, ja selitti tyystin tutkittuaan sairasta, ett'ei haava ollut hengenvaarallinen. Murhaaja oli tikarilla tavottanut iskeä suoraan sydämeen, mutta hänen juuri kohottaissa kättään surman-iskuun, oli Syra hiipinyt sisään suojellakseen ilmeisen kuoleman uhkaamaa emäntäänsä. Hän oli nimittäin, kiellosta huolimatta, levotonna pysytellyt valtijattarensa läheisyydessä ja niin muodoin kuullut tuon kovalla äänellä lausutun uhkauksen. Ruveta taisteluun murhaajan kanssa olisi ollut turha vaiva, sen tiesi Syra vallan hyvin, sillä hän tunsi veljensä voiman ja taitavuuden. Yhtä turhaa olisi ollut huutaa apua. Ainoa keino oli siis uskaltaa henkensä valtijattarensa hyväksi. Mutta estääkseen, jos mahdollista, veljeään rikoksenteosta, mainitsi orja hänen sekä oman nimensä ja ilmaisi itsensä sen kautta murhaajan sisareksi. Saattaa siis kuvailla mielessään, mikä kova sisällinen taistelu tytön oli ollut kestettävänä ennen tätä uhrautumista, kuinka rakkaus emäntään ja pelko tehdä ainut veli, joka jo kantoi Kainin merkkiä otsallaan, toistamiseen sisarenmurhaajaksi, olivat taistelleet keskenään vallasta.
Fulvius uskoi hänen sanansa vasta sitten kuin tyttö äidinkielellään oli lausunut: "Muista huivia, jonka täältä anastit!" Nämä sanat säväyttivät hänen sieluunsa äkkiä muiston niin kauheasta perhekohtauksesta, että, jos maa sillä hetkellä olisi auennut hänen jalkainsa edessä, hän olisi syöksynyt syväriin, haudatakseen siihen tuskansa ja häpeänsä. Tuolla puheena olevalla huivilla oli ollut omituinen tenhovoima Fulviukseen siitä asti kuin se oli hänen haltuunsa joutunut. Hankkiutuessaan matkalle, oli hän pistänyt sen huolellisesti pukunsa alle, mutta sitten, vetäessänsä tikarin esiin, huomaamattansa pudottanut sen maahan. Se löydettiin sitten samasta paikasta mistä tikarikin, joka kyllä ei ollut osunut uskollista palvelijaa sydämeen, mutta oli sentään saattanut hänelle syvän haavan rintaan.
Sittenkuin Dionysius, sama lääkäri, jonka olemme tavanneet Sebastianuksen luona, oli sitonut haavan ja saanut sopivalla hoidolla sairaan virkoamaan, määräsi hän, että haavoitetun tuli maata liikahtamatta vuoteellaan. Muutamat sanat, jotka hän lähtiessään kuiskasi sairaan korvaan, saivat tämän kasvoille sanomattoman onnellisen hymyn. Dionysius näet ilmoitti hänelle olevansa sekä kristitty että myös kristittyjen kesken hyvin uskottu sananpalvelija, joka usein, kutsuttuna pakanallisten sairaiden luo, sen kautta juuri oli voinut neuvoa heille Gileadin oikeata voidetta, osoittaa heitä ainoan vapahtajan, ruumiin sekä sielun parantajan tykö.
Fabiola oli kannattanut uskollisen pelastajansa omaan vuoteesensa ja tahtonut kaikin mokomin itse hoitaa häntä. Ainoastaan viereisessä huoneessa salli hän muutamien naispalvelijani valvoa öisin. Että murhaaja oli haavoitetun oma veli, siitä ei orjakumppaneilla tietysti ollut aavistustakaan.
Vaikka Fabiola oli perin uupunut ja kovasti hermostunut kahden edellisen päivän mielenliikutuksista, ei hän hetkeksikään väistynyt sairaan vuoteen luota. Vasta kun puoliyö oli kulunut ja hän oli sairaalle antanut lääkärin määräämiä lääkkeitä, paneutui hän pariksi tunniksi tilalle, joka oli laitettu lähelle sairaan vuodetta. Mutta jo ennen päivän sarastusta oli hän taas ylhäällä ja ryhtyi uudelleen sairasta hoitamaan.
Lupauksensa mukaan tuli lääkäri uudestaan jo varhain seuraavana aamuna ja ilmoitti sairaan tilan olevan tyydyttävän. Pyynnöstä jätettiin hänet hoidokkaansa kanssa kahdenkesken ja Dionysius ryhtyi nyt valmistuksiin antaakseen Mirjamille pyhän ehtoollisen. Siten hoiti arvoisa Dionysius lääkärinä ja sielunpaimenena sitä kaksinaista virkaa, joista sittemmin kirjoitus hänen hautakivelläänkin mainitsee.
Mirjam oli kyllä vielä varsin heikko, sillä siksi suuri oli verenvuoto ollut, ja lääkäri määräsi hänen vielä toistaiseksi pysymään liikkumatta, mutta ulkomuoto hänellä kumminkin oli sennäköinen, että uskollinen hoitajatar päivän kuluessa rohkeni hänelle hiljaa lausua: "Minusta näyttää, että sinä alat jo vahvistua, Mirjam".
"Olet oikeassa, jalo valtijatar", kuiskasi sairas.
"Minä pyydän, älä kutsu minua sillä nimellä", virkkoi Fabiola, johon nuo sairaan sanat olivat niin kipeästi koskeneet; "pikemmin tulisi minun kutsua sinua siksi. Mutta ei tämä nimitys enää minulle mitenkään sovellu. Se, mitä kauan olen aikonut, tapahtuu tänään. Vapaakirjasi tulee laadittavaksi. Vapaa sinun tulee olla, ei vapaaksi päästettynä, vaan vapaasyntyisenä".
Mirjam kiitti ystävällisin katsein; sanoihin ei Fabiola antanut hänen pukea tunteitaan, vaan väitti, että hän itse juuri oli se, jonka tuli kiittää. Mutta sitä Fabiola ei vielä uskaltanut hänelle ilmoittaa, että hän myöskin oli kiittänyt Jumalaa Mirjamin uhrautuvan teon tähden ja pyytänyt Jumalaa pitämään hengissä tätä hänen rakastettua pelastajaansa. Hän ei vielä uskaltanut kertoa rukoilleensa kristittyjen Jumalalta valoa ja viisautta omalle sielulleen, lyhyesti sanoen, rukoilleensa, että tämä Jumala tästä lähin olisi hänenkin Jumalansa.