"Äitini?" huudahti Fabiola, joka tuskin uskoi korviaan. "Hän kuoli kohta synnytettyään minut. Kuoliko hän todellakin kristittynä?"
Vanhus vastasi myöntävästi. Mutta Fabiolan sydän oli niin ylen täysi, että hänen tunteensa sulivat kyyneltulvaan. Nämä olivat ilokyyneliä. Dionysius taasen sulki hartaasti rukoillen sekä vanhemman että nuoremman opetuslapsen Jumalan armoon ja ylisti suuresti Jumalan "rikkauden ja viisauden ja tunnon syvyyttä", jonka tuomiot ovat tutkimattomat ja tiet käsittämättömät.
Yksin ajoin valtijattaren kanssa otettiin myös vanha hoitajatar Eufrosyne sekä Graia, kreikkalainen orjatar, ynnä Emerentia, jalon Agneen rintasisar, katekuumenien joukkoon. Nautittuaan ensin perusteellista opetusta oli heidän määrä saada pyhä kaste pääsiäis-iltana. Fabiola oli ottanut Emerentian taloonsa testamenttina jalolta Agneelta, ja tyttö liikkui nyt väsymättömänä sanansaattajana sairashuoneen ja muun henkilökunnan huoneiden välillä.
Sinä aikana, jona Mirjam ei saanut lähteä sairashuoneesta, sai Fabiola siten vähitellen tietää hänen elämänvaiheensa, jotka tässä lyhyesti kerromme.
Joitakuita vuosia ennen kertomuksemme alkua eli kauniissa Antiokian kaupungissa Orontes virran varrella mies, joka, vaikka ei kuulunutkaan vanhimpiin sukuihin, kumminkin liikkui tämän uhkean kaupungin ylempien seurapiirien keskuudessa. Ylellisen komeuden ja omaisuutensa huolimattoman hoidon kautta joutui hän suuriin velkoihin. Hänen vaimonsa oli erittäin herttainen ihminen, joka ensin salaisesti, sitten miehensä tieten ja suostumuksella tunnusti kristin-uskoa ja antoi heidän molemmille lapsilleen, pojalle ja tyttärelle, huolellisen kasvatuksen. Ensinmainittu, jolle kauniin virran mukaan oli annettu nimi Orontius, sai aina viidennentoista ikävuotensa loppuun asti hurskaalta äidiltään tunnollista opetusta kristin-opin totuuksissa, osoittamatta siltä vähintäkään taipumusta niiden omaksumiseen. Äidin suruksi varttui tuosta itsepäisestä, viekkaasta pojasta nautinnonhaluinen nuorukainen, joka vain etsi tyydytystä maailman huveissa. Ei siis kummaa, että poika lähentelihe isää ja ilolla vetäytyi äidin vaikutuspiirin ulkopuolelle sekä tunnusti vallalla olevaa valtion-uskontoa. Hän oli muutoin hienosti sivistynyt. Paitsi kreikankieltä, jota siihen aikaan yleisesti käytettiin Antiokiassa, puhui hän myös sujuvasti latinaa sekä maan kieltä, jota perhepiirissä ja puheissa orjien kanssa käytettiin.
Äiti, joka ei voinut itseltään salata, että pojan irstaileva elämä saattaisi syöstä ei ainoastaan hänet itsensä, vaan tuon rakastettavan tyttärenkin turmioon, oli testamentannut melkoisen omaisuutensa jälkimäiselle, ja lisännyt testamenttiin sen nimenomaisen määräyksen, että tyttären kuoltua omaisuus ei ole joutuva hänen kevytmielisen puolisonsa eikä tuhlailevan poikansa käsiin. Kuolinvuoteellaan oli hän määrännyt tyttären pyhäksi velvollisuudeksi olla mitään muuttamatta tässä säädöksessä.
Hänen kuolemansa jälkeen joutuivat perheen asiat yhä kurjemmalle kannalle; jo oli useampiakin heidän tiloistaan mielettömän tuhlauksen kautta menetetty. Silloin esiintyi näyttämöllä yht'äkkiä mies, ilkeä näöltään, — Eurotas, jonka tunnemme. Perheen-isä yksin näkyi tuntevan hänet ja piti häntä näköjään sekä siunauksena että kirouksena, sekä pelastajana että turmiontuojana.
Eurotas oli perheen-isän vanhempi veli. Lieneekö ollut niin, että hän, raaka- ja jylhäluontoinen kun oli, ei ollut tuntenut halua jäädä kotiin hoitamaan vanhempien omaisuutta, vai toivoiko hän, suunnattoman kunnianhimon ja rahan-ahneuden kannustamana, hankkivansa suvulleen suurempaa arvoa ja rikkautta, kummin hyvänsä, — — hän oli tyytynyt kohtalaiseen rahasummaan ja sitten lähtenyt kaukaisille maille.
Vietettyänsä Indiassa pitemmän aikaa oli hän onnistunut kaikissa kauppa-yrityksissään ja palasi nyt syntymäkaupunkiinsa, tuoden mukanaan jommoisenkin omaisuuden ja kokoelman kallis-arvoisia jalokiviä. Hämmästyksekseen havaitsi hän perheen varallisuus-suhteiden tuntuvasti vähenneen. Siitä huolimatta pysyi hänen sukuylpeytensä lannistumatonna. Monia katkeria soimauksia sinkautettuaan maksoi hän veljensä velat ja oli lopulta vähäisen, jäljellä olevan omaisuuden yksinomaisena isäntänä. Se seikka, että he olivat veljeksiä, pysyi kumminkin salassa koko talonväeltä.
Jonkun vuoden kuluttua kuoli veli. Kuolinvuoteellaan uskoi hän pojalleen sen masentavan tiedon, että hänellä ei ollut mitään hänelle jättää, että kaikki, yksin kattokin heidän päänsä päällä, oli hänen ystävänsä Eurotaan omaa. Hänen tahtonsa alle oli pojan edelleenkin kaikessa ehdottomasti taipuminen. Näin ollen joutui nautinnonhaluinen, ylpeä ja kunnianhimoinen nuorukainen isänsä kuoltua synkän, tunnottoman miehen käsiin, joka elämänsä päämääräksi oli asettanut sukunsa loiston palauttamisen entiselleen, tapahtui se sitten minkä keinon kautta tahansa.