Muutamia päiviä sen väkivallanteon jälkeen, johon Fulvius oli tehnyt itsensä syypääksi jalon Fabiolan kodissa, ilmoitettiin talon valtijattarelle, että vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan suuressa sielun-ahdistuksessa, pyysi armollisesti puheillepääsyä. Kun Fabiola sen johdosta meni ulos ja kysyi puheille-pyrkijältä hänen asiaansa, vastasi tämä nöyrällä äänellä: "Minun nimeni on Efraim, jalo nainen. Olen tullut luoksesi erään suuren saatavan johdosta, jonka suorituksesta jalon Agneen omaisuus annettiin minulle vakuudeksi. Koska olen kuullut, että hänen omaisuutensa on joutunut sinulle, pyydän sinua maksamaan velan. Muuten minä olen hävinnyt mies!"
"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Fabiola ihmeissään. "En voi uskoa, että serkkuni koskaan olisi tehnyt velkoja".
"Ei hän", vastasi juutalainen hieman hämmentyen, "vaan muuan nuori mies nimeltä Fulvius. Minä olen etukäteen antanut hänelle suuria summia tuota omaisuutta vastaan". Fabiola oli jo aikeessa muitta mutkitta käskeä koronkiskurin mennä tiehensä, mutta muistellessaan karkuun lähteneen sisarta, pidätti hän itsensä. Hän sanoi olevansa valmis maksamaan velat, mutta ainoastaan laillisten korkojen mukaan, välittämättä mitään liikaa voittoa kiskovista välipuheista.
"Mutta, jalo Fabiola, ajattelehan kuinka uskallettua moisten suurien summien velaksi antaminen on ollut! Vaatimukseni ovat todella olleet varsin vähäiset", vakuutti liikemies.
Fabiola ei kuitenkaan antanut Efraimin liukastelevan käytöksen eikä hänen vakuutuksiensa pettää itseään, vaan neuvoi hänet huoneenhaltijansa tykö, joka tarkkaan tutkittuaan asiaa, huomasi koronkiskurin toista vertaa suurentaneen saatavansa. Juutalainen sai siis vain sen, mikä hänelle oikeutta myöten oli tuleva. Kun tämän lisäksi vielä tuli selville, että Corvinus tosiaankin oli isänsä kautta hankkinut sen keisarillisen lahjakirjan, jonka kautta Fabiolan laillinen perintö oli takavarikkoon-panon välttänyt, määräsi Fabiola maksettavaksi Corvinukselle melkoisen summan, joka varasi hänelle runsaat tulot koko hänen elinajakseen. Corvinuksen pyynnön päästä hänen puheilleen, Fabiola sen sijaan ihan jyrkästi kielsi.
Nämä taloudelliset toimet päätettyään ryhtyi hän yhä täydellisemmin hoitamaan rakasta sairastansa ja valmistautumaan pyhään kasteesen. Toivoen virkistävän maan-ilman tehoisasti vaikuttavan Mirjamin täydelliseen parantumiseen, muutti Fabiola Mirjamin ja muutamain palvelijainsa kanssa paikkaan, joka oli heille kummallekin rakas, nimittäin Agnes-vainajan huvilaan.
Mirjamin haava oli jo tosin mennyt umpeen, mutta huolimatta erinomaisesta, huolellisesta hoidosta, jota hän sai nauttia, palasivat voimat varsin vitkaan, tuskin huomattavasti. Fabiola toivoi kuitenkin paljo virkistystä maalla-olosta. Kuinka hyvää on tekeväkään parantuvalle virua lauhkeassa kevät-ilmassa avonaisen ikkunan ääressä tahi kannettuna ulos puistoon johonkuhun niistä ihanista paikoista, jotka ennen olivat olleet rakastetun Agneen lempisijoja! Ja kuinka Fabiola omastakin puolestaan iloitsi tuosta aiotusta kesänvietosta maalla luonnon helmassa! Mitä kalliita tilaisuuksia tarjoutuikaan hänelle antautua tuon kokeneen kristityn ystävän ohjattavaksi armon totuuksien syvällisempään käsittämiseen ja puhelemaan hänen kanssaan siitä, mikä oli heille kummallekin niin kallista ja rakasta!
Kuten usein on laita, että juuri ne, jotka ovat sairasta lähinnä, eivät ollenkaan huomaa hänen heikkouttaan ja uhkaavaa kuoleman vaaraa, olkoon kysymyksessä rakastettu lapsi tai vaimo, kallis puoliso tai isä — samoin oli Fabiolankin laita. Hän ei huomannut arveluttavia ruusuja Mirjamin poskilla; samaten ei hän pitänyt minään yskää, joka ilmautui, vaikk'ei sairas itse suinkaan itseltään salannut, että hänen päivänsä olivat luetut. Kuitenkin oli Mirjamin suotu täällä alhaalla viettää se päivä, joka tuli suurimmaksi juhlapäiväksi Fabiolan, hänen vanhan hoitajansa Eufrosynen sekä Graian ja Emerentian elämässä. Se oli se päivä, jolloin valtijatar ja hänen kolme palvelijaansa kastettiin katakombeissa.
Kun Fabiola tämän pyhän toimituksen jälkeen, jolloin hän myös ensi kertaa oli tullut osalliseksi Herran pyhästä Ehtoollisesta, vihdoin palasi huvilaan, vastaan-otti hänet Mirjam sydämellisellä syleilyllä. Autuaalliset ilokyyneleet kostuttivat molempien poskia. Ei ollut Fabiola koskaan ollut niin ylpeä mistään puvusta, kuin siitä valkoisesta kastepuvusta, johon hänet oli puettu heti kasteen jälkeen, ja jota hänen tuli kantaa yhden viikon aika.
Mutta karvasta murhetta oli pisarainen pudonnut hänen riemumaljaansa. Ystävän syleillessä, oli hän hämmästyksellä huomannut tämän lyhyen, raskaan hengityksen. Sen johdosta lähetti Fabiola seuraavana päivänä kutsumaan arvoisata Dionysiusta. Tämän unohtumattoman päivän illalla istuivat kastetut orjattaret yhdessä emäntänsä kanssa saman pöydän ympärillä; Mirjamkin otti osaa juhla-ateriaan. Ei ollut koko elinaikanaan patriisitar istunut yhtään iltaa seurassa, joka olisi tuottanut hänelle niin suurta iloa.