Seuraavana aamuna veti Mirjam ystävättärensä rintaansa vasten ja virkkoi sydämellisemmällä, hellemmällä äänellä kuin konsanaan ennen: "Rakas sisko, mitä aiot tehdä, kun minä olen jättänyt sinut?"
Fabiola tuli tuskalliseen mielenliikutukseen näitten odottamattomien sanojen johdosta. "Aiotko siis jättää minut?" kysyi hän suruisena. "Minä olin toivonut, että aina asuisimme yhdessä sisarusten tavalla. Mutta jos pidät parempana lähteä pois Roomasta, niin salli minun ainakin seurata sinua, hoitaakseni ja palvellakseni sinua".
Kyynel kiilsi Mirjamin silmässä, hänen tarttuessaan ystävänsä käteen ja osoittaessaan ylöspäin. Fabiola ymmärsi mitä hän aikoi sanoa, ja huudahti valtavasti liikutettuna: "Ei, ei, rakas sisar, ei vielä! Mikä minut perisi ilman sinua! Sinä olet pian taas tunteva itsesi terveeksi. Campanian lauhkea ilma on ennen pitkää saattava sinut jälleen voimiisi. Silloin istumme taas niinkuin ennenkin yhdessä lähteen reunalla ja iloitsemme jostakin paremmasta kuin filosofiasta".
Mutta Mirjam pudisti päätään, pyytäen ett'ei toinen sallisi toiveittensa viedä häntä harhaan. "Jumala on antanut minun elää", pitkitti hän, "kunnes sain tervehtiä sinua kristittynä, ja oi, kuinka kiitänkään häntä siitä! Mutta minä tiedän vallan hyvin, että päiväni ovat luetut ja minä halajan pian eritä täältä ja olla Kristuksen kanssa!"
"Oi, älä jätä minua niin pian!" rukoili Fabiola nyyhkien.
"Toivoakseni en ennen, kuin olet riisunut kastepukusi", vastasi sairas lempeästi. "Tiedän, että haluat kantaa surupukua minun kuoltuani; mutta mielelläni tahtoisin viipyä täällä niin kauan, että voisit valkoisen pukusi vaihettaa kuolinvaatteisiin".
Dionysius, joka ei ollut pitkään aikaan käynyt sairaan luona, huomasi hänen paljo muuttuneen. Mitä hän salaa oli peljännyt, se oli tapahtunut. Tikari oli tunkeutuessaan rintaan, puhkaissut rintakalvon, josta keuhkotauti oli seurannut, ja tohtori tuli ainoastaan vahvistamaan todeksi sen, mitä sairas kauan oli itse tiennyt.
Siitä hetkestä käsin nähtiin arvoisa Dionysius joka päivä potilaansa vuoteen ääressä, vähemmin oikeastaan lääkärinä kuin uskollisena sielunpaimenena ja lohduttajana. Sairashan itse kävi ilomielin kuolemata vastaan; mutta oi, kuinka suuresti kaipasikaan jäljelle jäävä Fabiola hengellisessä suhteessa lohdutusta ja hoivaa! Kuitenkin tyyntyi hän vähitellen niin, että saattoi hiljaisesti kuunnella kuolevan viimeisiä toivomuksia hautapaikkansa suhteen. Mutta mitä Mirjam tarkoitti lausuessaan, että toivioretkeläinen tulisi itäisiltä mailta tuoden hyviä sanomia, — se oli hänelle sillä hetkellä aivan käsittämätöntä. Jälkeenpäin oli hän käsittävä, mitä kuoleva oli nähnyt hengessä ja profetallisin katsein ennustanut.
Mirjam erosi suloisesti ja autuaasti täältä, jättäen syvään suruun olletikin kristityt toverinsa. Fabiolan tuska oli myös syvä, hän itki ja murehti, mutta ei enää niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole.
Me menemme nyt ajassa koko joukon edelle, jättäen kajoomatta niihin pitkiin vuosiin, jolloin vaino mitä julmimmasti riehui, aikaan, jolloin vähin jo ajateltiin pystyttää patsas, johon olisi kirjoitettu, että kristitty-nimi oli kokonaan hävitetty. Hirmuvaltias, kristinuskon sortaja seurasi toistaan. Semmoisina tulivat paitsi Diokletianusta, Galeriusta ja Maksimianusta muita kuulummiksi vielä Licinius itäisessä valtakunnassa sekä Maksiminus ja Maksentius länsimaissa. Vieläpä sittenkin, kun Konstantinus oli kääntynyt kristinuskoon ja ottanut sen suojeluksensa alle, riehui vielä useita vuosia vaino kristittyjä vastaan siellä ja täällä. Sillä ei ylety paraimmankaan, toimellisimmankaan keisarin valta kaikkialle! Mutta "kun Kristus suojelee kirkkoaan, niin on helvetti voimatonna!" Hän, joka on sanonut seurakunnastaan: "Helvetinportit eivät voi sitä voittaa", on vaikeimpinakin vainonaikoina osoittanut, että hän täyttää tämän lupauksensa, että hän totisesti on niin yksityisen ihmisen kuin koko seurakunnankin mahtavin apu ja turva. Ja vainon kestäessä sekä siitä huolimatta, voitiin kristittyihin sovittaa se sana, joka ennemmin oli lausuttu sorretusta Israelin kansasta: "Ja kuta enemmän heitä vaivattiin, sitä enemmän he lisääntyivät ja levisivät".