Ja mitenhän sitten kävi noitten hurjain kristin-uskon sortajain? Diokletianus sai surullisen lopun itsemurhan kautta, kuten luullaan, sittenkun hän väsyneenä hallitustoimiin oli heittänyt päältään purppuraviitan, vetäytyäkseen yksinäisyyteen, jossa hän kuitenkin, omantunnon tuskien kalvamana, vietti surkeata elämää. Vielä hirmuisemman kuoleman sai Galerius, joka tuskallisissa omantunnon vaivoissa joutui elävältä matojen ruuaksi ja julkisessa ediktissä tunnusti ajaneensa vääriä asioita. Maksimianus Herkuleus, tunnettu hirmuvaltias, kuristi itsensä; Maksentius hukkui Tiber-virtaan; Maksiminus — — — mutta, olkoon jo tästä kyllin; luettelo kristinuskon sortajain kamalasta lopusta puhuu tarpeeksi selvää kieltä.
Jätämme siis sikseen viimeisen raskaan vainon-ajan, joka alkoi vuonna 303 samassa kaupungissa, missä keisari Konstantinus suuri vastaanotti pyhän kasteen v. 337.
Noin viisitoista vuotta Mirjamin kuoleman jälkeen, jolloin Konstantinus, kristitty keisari, jo oli pitänyt valtion-ohjia viitisen vuotta käsissään ja kirkkoja oli saatu rauhassa rakentaa, tapaamme Fabiolan kulkemassa kotia huvilaansa sairashuoneelta, jonka hän oli rakennuttanut isältään perimällään maatilalla Roomassa. Matkalla kohtasi hän Torkvatuksen, joka syvän lankeemuksensa jälkeen todellakin oli kestänyt koetuksensa kristittynä ja jo kauan aikaa oli ollut haudankaivajan toimessa. Niistä tiedoista, jotka Fabiola häneltä sai, selkeni hänelle yht'äkkiä niitten sanojen ajatus, jotka kuoleva Mirjam oli lausunut. Jalon Agneen haudalla oli Torkvatus näet kohdannut muukalaisen, joka kauan oli rukoillut siinä, kyyneliä vuodattaen, ja jossa hän oli tuntenut entisen viettelijänsä Fulviuksen. Torkvatus ei ollut kuitenkaan rohjennut itseänsä hänelle ilmoittaa.
"Kun rukoilija oli noussut polviltaan", kertoi Torkvatus edelleen, "osuivat hänen silmänsä minuun, ja hän kysyi minulta, oliko tässä ehkä erään Mirjam-nimisen syyrialaisen tytönkin hauta. Vaieten osoitin seuraavaa hautaa. 'Tiedätkö miten hän kuoli?' kysyi hän. Kun minä siihen vastasin: 'Keuhkotautiin!' näytti kuin kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään. Hän suuteli hautakiveä, ja minusta näytti, kuin olisi hänen ollut vaikea erota siitä".
"Niin, hän se on!" huudahti Fabiola liikutettuna; "ja minun täytyy puhutella häntä! Tämäkö se siis oli, rakkahin Mirjam, minkä kuoleva katseesi näki?"
Sillä aikaa oli toivioretkeläinen mennyt kaupunkiin. Forumilla näki hän ihmisten piirittävän miestä, jota he silminnähtävästi kiusasivat. Muukalainen olisi ilman muuta mennyt tästä ohi, ellei hän olisi kuullut huudettavan nimeä, joka oli hänelle tuttu. Hän kävi siis lähemmäksi ja näki miehen, joka oli häntä itseään nuorempi. Mutta samoinkuin Fulvius näytti vanhemmalta kuin hän todella oli, siksi että oli niin kalpea ja lopen laihtunut, niin näytti toinen aivan päinvastaisesta syystä vielä paljoa vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet ja täynnä paisumia. Liikkeistään ja äänestään huomasi, että hän oli juomari. Hänen vaatteensa olivat likaiset, koko hänen ulko-asunsa huonosti hoidettu.
"Ha, ha, Corvinus", huusi muuan nuorukainen, häntä pilkaten; "etköhän sinä tulle saamaan palkkaasi nyt? Etkö ole kuullut, että Konstantinus tulee Roomaan ensi vuonna? Luuletko ett'eivät kristityt silloin kosta? Eiköhän silloin käyne niin, että iskut iskuin korvataan, polttajat roviolla poltetaan, pedot petojen revittäviksi heitetään?"
"Kuka sitä sanoo?" kysyi Corvinus kalveten.
"Hoo, sehän ainakin olisi ihan luonnollista", oli vastaus.
"Ja aivan oikeudenmukaista", tokaisi toinen.