"Niin, minä olen kärsinyt, kärsinyt kovasti, mutta minä olen myös löytänyt sen voiteen, joka parantaa kaikki haavat, niin sinunkin. Kerron sinulle kaikki sitten, jahka tohtori on käynyt", vastasi Fulvius. Seuraavassa tuokiossa tuli lääkäri ja sitoi haavan, mutta antoi vähän tai tuskin mitään toiveita.
Hänen lähdettyään istui Fulvius onnettoman vuoteen viereen ja neuvoi häntä armorikkaan Jumalan luo, joka suurimmatkin synnit anteeksi antaa. Siitä sanoi hän itse olevansa elävänä todistuksena.
Kuunteliko sairas vai eikö, sitä ei hän oikein tiennyt. Mutta yht'äkkiä karkasi Corvinus ylös ja huusi: "Vettä! Vettä! Tulta! Tulta! Minä palan jo! Ulos Pankratius! Ulos, sanon minä! Olet jo kyllin kauan tuijottanut minuun! Pidä kiinni pantteriasi! Se iskee jo kiinni minuun! Voi!" Sen karjaistuaan, tempasi hän kouristuksen tapaisesti, niinkuin olisi hän tavottanut pantteria, pois siteen haavasta. Hurjasti lähti veri silloin huppelehtimaan, ja muutamain tuokioiden kuluttua oli hurjapäinen kylmänä! — Sisimpäänsä saakka kauhistuneena lähti toivioretkeläinen tästä kauheasta paikasta pois.
Seuraavana aamuna lähti Fulvius saamamiehensä luo, joka lausui julki suurimman ihmettelynsä sen johdosta, että kukaan, joka onnellisesti oli päässyt pujahtamaan pois käsistä, viidentoista vuoden perästä palaa jälleen, tiedustellakseen velkojaan. Tyytyväisesti myhäillen näytti juutalainen entiselle velalliselleen asiakirjat, joista tämä hämmästyksekseen havaitsi, että hänen velkansa aikoja sitten oli maksettu, ja kuka sen oli tehnyt. Keventynein mielin poistui hän Efraimin luota, lähteäksensä hyvin tunnettuun huvilaan.
Fabiola oli kiihkeästi odottanut häntä. Hänen seisoessaan nyt tunteittensa ylenpalttisuudessa Fulviuksen edessä, alkoi tämä, yhtä valtavasti liikutettuna, selittää hänen tulonsa syytä ja tarkoitusta, — sanoen oikeamielisyyden ja kiitollisuuden velvoittaneen häntä tulemaan Fabiolan luokse. Muutoin ei hän olisi uskaltanut uudelleen astua hänen silmäinsä eteen.
"Älä puhu siten, Orontius", vastasi Fabiola; "sinulla ei ole mitään muuta velvollisuutta minua kohtaan, kuin se, joka koskee meitä kaikkia, se että meidän tulee rakastaa toinen toistamme".
Pitkä keskustelu seurasi, jonka kestäessä Fabiola yhä uudestaan koetti vakuuttaa katuvaista, että hänellä ei ollut mitään anteeksi annettavaa tälle. Luonnollisesti kääntyi puhe yhä uudelleen rakastettuun sisareen. Fabiola ei väsynyt kertomasta eikä veli kuuntelemasta vainajan uskon- ja rakkaudenelämästä ja hänen autuaallisesta kuolemastaan. Viljavina vuotivat Orontiuksen kyyneleet, olletikin kun sai tietää, kuinka tuo armas sisar oli muistellut häntä, kadotettua veljeä, ja hengessä nähnyt hänen palajavan katuvaisena syntisenä.
"Minä olen palannut, jalo Fabiola", lausui hän vapisevalla äänellä ja notkistaen polvensa hyväntekijänsä edessä, "ruvetakseni sinun orjaksesi. Kun minulla ei ollut rahoja Efraimille tarjota, menin hänen luoksensa tarjotakseni siihen sijaan itseni hänelle. Mutta sinä olit aikoja sitten maksanut velkani, minä olen siis sinun orjasi!"
"Ylös! Ylös!" virkkoi Fabiola kyynelsilmin. "Et orjani, vaan veljeni Kristuksessa! Mutta jos tahdot tehdä minulle ilon, niin kerro minulle jotakin elämästäsi".
Orontius noudatti halusta tätä kehoitusta, ja me tahdomme lyhyesti kertoa pääpiirteet hänen elämästään viimeisten viidentoista vuoden kuluessa. Hän oli suurimman osan niistä viettänyt hurskaiden erakkojen parissa erämaassa.