Yhdessä sen miehen kanssa, joka oli ollut sukunsa kirouksena, pääsyyllisenä rakastetun sisaren kärsimyksiin, oli Fulvius paennut Roomasta ja purjehtinut hänen seurassaan Brundisiumin poikki Kyproon. Kaikki heidän kauppahankkeensa olivat menneet myttyyn; oli kuin kirous olisi painanut kaikkea, mihin he vain ryhtyivät. Sittemmin olivat setä ja veljenpoika koettaneet onneaan Palestinan Gazassa, mutta ei sielläkään ottanut mikään luonnistuakseen. Vihdoin olivat he tulleet aivan rutiköyhiksi, ja silloin olivat kaikki ruvenneet heitä vieromaan, luultavasti —, sanoi kertoja vesissä silmin — siksi, että näkivät Kainin merkin hänen otsallaan.
Viimein ei heillä ollut muuta jäljellä kuin pari jalokiveä. Eurotas, joka ei tahtonut niistä luopua, koki pakottaa Orontiusta ilmiantamaan kristittyjä, koskapa siellä juuri oli alkanut ankara kristittyjen vaino. Mutta nyt ensi kerran elämässään kieltäytyi veljenpoika tottelemasta häntä. Sedän kehotuksesta lähtivät he sitten kumpikin kaupungista, vaeltaakseen erämaahan, jossa valitsivat kallionluolan lepopaikakseen.
Heidän istuttuaan luolan suulle, alkoi kauheita sanoja tulvata sedän huulilta. "Aika on nyt tullut", sanoi hän, "jolloin viimeinen päätökseni on toimeen pantava; tässä on meidän molempien kuoleminen". Näin sanoen otti hän taskustaan kaksi pientä pulloa, antoi suuremman veljenpojalle ja piti itse pienemmän, selittäen annoksen olevan sovitetun kummankin iän mukaan. Mutta kun veljenpoika, joka pelkäsi kuolemaa, kieltäytyi juomasta, kävi setä mielipuolen lailla käsiksi häneen ja kaatoi pullon sisällyksen viimeiseen tilkkaan saakka hänen suuhunsa.
Fulvius meni heti tainnuksiin, mutta pitemmän ajan kuluttua tuli hän jälleen tuntoihinsa. Hän huomasi silloin olevansa vuorenluolassa ja pyysi raukealla äänellä jotakin juodakseen. Kunnian-arvoisa ukko seisoi kumartuneena hänen puoleensa ja piti puuämpäriä hänen suunsa edessä. Tainnuksista heränneen kysyttyä Eurotaan kohtaloa, sai hän vastaukseksi, ett'ei tämä enää ollut elossa.
Ukko, syntyisin Gazasta ja nimeltään Hilarius, oli useita vuosia viettänyt Antonius erakon luona Egyptissä. Sen jälkeen oli hän palannut kotia, pitkittääkseen erakkoelämää yhdessä useiden muiden veljesten kanssa. Läheisiä kallioluolia käyttivät he asuntoinaan; vilppaalla puronvedellä sammuttivat he janoaan ja nauttivat yksinkertaiset ateriansa palmupuiden varjossa. Veljet hoitivat muukalaista mitä hellimmällä tavalla. Heidän vilpitön hurskautensa teki syvän vaikutuksen häneen. Hänen sielussaan elpyivät nyt jälleen hurskaan äidin kauan arvottomina pidetyt neuvot ja rukoukset, samoinkuin muisto hänen ja jumalaapelkääväisen sisarensa elämästä ja vaelluksesta. Tuhlaaja-poika löi vihdoin rintoihinsa ja malttoi mielensä. Mutta mikä tuima taistelu leimahtikaan hänen sielussaan ilmi! Kuinka usein huudahtikaan hän epätoivoisena kuten ensimäinen veljenmurhaaja: "Minun pahatekoni on suurempi, kuin että voisin sen kantaa!" Mutta veljet kohtelivat katuvaista väsymättömällä rakkaudella ja johdattivat hänet sen tykö, joka ottaa pois synnit, joka armahtaa suurintakin syntistä ja joka ei työnnä ketään pois.
Pitkän ja ankaran taistelun jälkeen uskalsi murtunut vihdoin luottavaisesti turvautua ristiinnaulittuun, sillä olihan hän kuollut hänenkin syntiensä tähden, ja heittäysi Hänen rakkautensa mereen. Hän sai myöhemmin pyhän kasteen arvoisan Hilariuksen kädestä ja liittyi sitten tuohon hurskaaseen veljeskuntaan. Samoin kuin he, ansaitsi hänkin elantonsa kutomalla mattoja sekä keräämällä yrttejä, joita harvakseltaan kasvoi hiedassa. Puutetta ei hänen tosin tarvinnut kärsiä, mutta entisten velkojensa suorittamiseksi ei hän kyennyt saamaan mitään kokoon. Ja nämä velat, jotka hänen omaa arveluaan myöten varmaankin olivat suurien korkojen kautta nyt kasvaneet äärettömäksi summaksi, painoivat häntä raskaasti ja johtivat hänet lopulta siihen päätökseen, että hän tarjoisi itsensä maksuksi saamamiehelleen. Siinä tarkoituksessa oli hän tullut Roomaan ja saanut suureksi hämmästyksekseen Efraimilta kuulla Fabiolan jalomielisestä teosta.
Suurella jännityksellä ja syvästi liikutettuna oli Fabiola kuunnellut hänen kertomustaan. Fulviuksen vaiettua kysyi hän, mihin hän nyt aikoi ryhtyä, ja sai silloin tietää, että hän jo samana iltana aikoi lähteä paluumatkalle. Fabiolan epäröivään kysymykseen, miten hän matkarahojen puolesta suoriutui, vastasi Fulvius, ett'ei häneltä mitään puuttunut.
Gazan piispalta oli hän saanut kirjoituksen, joka matkalla hankki hänelle ruokaa ja juomaa sekä yösijan kaikkialla kristityissä vierasmajoissa.
Fabiola nousi sijaltaan, tehdäkseen ystävänsä kanssa kävelyretken puistoon ja hakeakseen siellä jonkun hiljaisen paikan. Ulkona sattui hän silloin näkemään naisen, joka kovin hätäytyneenä syöksyi suoraan pensaston läpi, heittäytyi hänen jalkojensa eteen ja huusi: "Pelasta minut, rakas valtijatar, pelasta minut! Hän ajaa minua takaa ja tahtoo tappaa minut!"
Pakolaisessa tunsi Fabiola heti entisen orjansa Afran, joka nyt esiytyi mitä syvimmän kurjuuden kuvana. Fabiolan kysymykseen, kuka häntä ajaa takaa, vastasi onneton: "Hyfaks, mieheni! Jo kauan olen saanut kärsiä kovaa kohtelua hänen puoleltaan, mutta tänään on hän hurjempi kuin koskaan ennen!" Fabiola koetti rauhoittaa häntä, sanoen, ett'ei täällä mitään vaaraa ollut, ja kysäisten, miks'ei Afra ollut niin pitkään aikaan käynyt silmiään näyttämässä, pitkitti onneton: "Ah, jalo valtijatar, kuinka saatoin olla niin hullu ja jättää sinun talosi! Kuinka onnellinen olisin voinut olla, jos minä Eufrosynen ja Graian tavalla olisin pyytänyt tulla hyväksi! Kuinka mielelläni minäkin olisin tahtonut tulla kristityksi!"