Fabiola eli katakombien kirkko

by Nicholas Patrick Wiseman

Kun Syra tämän runsastapauksisen päivän iltana vielä kerran tyynesti ajatteli kaikkia tapahtumia järjestään, niin asia yhtäkkiä selveni hänelle itsestään. Eikö se ollut juuri samassa paikassa, missä hän oli seisonut, kuin Fulvius oli pysähtynyt ja kohta sen jälkeen nopeasti poistunut? Epäilemättä oli Syra pudottanut huivinsa siihen, ja Fulvius oli sen ottanut. Ettei Fulvius välinpitämätönnä voinut mennä sen ohi, sen Syra tiesi ja oli varma siitä, että huivi oli nyt Fulviuksella. Kauan vielä mietittyänsä, mitä seurauksia siitä mahdollisesti voisi olla, pääsemättä silti tyydyttävään loppupäätökseen, jätti hän hartaassa rukouksessa asian päättymisen Jumalansa huostaan.

Agneesta erottuaan oli Fabiola vetäytynyt yksinäisyyteen huoneisiinsa ja päästänyt sinä iltana toimessa olevat orjattaret ystävällisemmin kuin milloinkaan menemään. Sitten istahti hän samalle leposohvalle, missä ensi kerran näimme hänet orjainsa ympäröimänä. Mitenkä peljästyikään hän, kun hän siinä näki pistinpuukon, jolla hän oli Syraan tuon verisen haavan iskenyt! Kauhistuneena heitti hän sen muutamaan laatikkoon, vakaasti päättäen, ett'ei hän vastedes enää koskaan moista rangaistus-asetta käytä, ja otti vihdoin kirjan käteensä. Mutta — onko se sama kirjakaan, mikä häntä ennen niin suuresti viehätti? Kuinka pintapuoliselta, kevytmieliseltä sisällys nyt hänestä tuntuukaan! Ja lukematta sivuakaan panee hän pergamentin pois ja antaa ajatustensa vapaasti liidellä.

Ensinnä väikkyy hänen mielessään nuoren serkun kuva. Mikä herttainen tyttö, tuo Agnes, niin epä-itsekäs, niin puhdas, niin koristelematon — ja kuitenkin niin ymmärtäväinen ja viisas! Fabiola päättää ruveta tuon viattoman lapsen uskolliseksi suojelijattareksi, olla hänelle vanhemman sisaren asemassa. Hän, kuten isäkin, oli huomannut ne silmäykset, joita Fulvius oli luonut pahaa aavistamattomaan tyttöseen. Fabiolaan oli kuitenkin tämän hänelle niin vastenmielisen vieraan käytös tehnyt aivan päinvastaisen vaikutuksen. Hänen luja aikomuksensa oli kaikin keinoin koettaa tehdä Fulviuksen aikeet tyhjiksi ja pitää hänet loitolla Agneesta. Ja mitenkä hän oli ollutkin niin varomaton, että oli saattanut Agneen moiseen seurapiiriin! Samana hetkenä kuin nämä ajatukset risteilivät Fabiolan mielessä, samana hetkenä kenties tuli vuoteellaan vieritteleivä Fulvius siihen päätökseen, ett'ei hän koskaan enää astu Fabiuksen kynnyksen yli ja koettaa vastedes välttää hänen kutsujaan.

Teräväjärkinen Fabiola oli tyystin tutkinut vieraansa, oli läpitunkevalla katseellaan tarkannut hänen teeskennellyn käytöksensä ja viekkautensa, ja ehdottomasti tuli hän verranneeksi Fulviusta ja jaloa Sebastianusta toisiinsa. "Mikä ylevämielinen mies tuo Sebastianus!" sanoi hän itsekseen. "Kuinka erilainen kuin isän kaikki muut vieraat! Ei koskaan hänen huuliltaan valahda säädytöntä sanaa, en koskaan ole nähnyt häijyn katseen synkistyttävän hänen rehellisiä, kirkkaita silmiään! Ja miten kohtuullinen hän on ruuassa ja juomassa, aivan niinkuin sotamiehen tuleekin! Miten häveliäästi hän tuo esiin sotaisia urotekojaan, juuri niinkuin oikean sankarin sopiikin! Oi, jospa hänessä olisi niitä tunteita vallalla minua kohtaan, joita toiset teeskentelevät!" Tässä keskeytti hän ajatustensa juoksun; syvä kaiho täytti hänen sielunsa.

Ei kummakaan, jos äskeinen kohtaus Syran kanssa, samaten kuin orjattaren sanat, elävästi muistuivat mietiskelijän mieleen. Miten tuskastuttavia moiset ajatukset lienevät olleetkaan, ei niitä käynyt noin tuostaan karkoittaminen. Hänestä tämä päivä oli aivan kuin käännekohta hänen elämässään. Orjansa nöyrryttämänä tunsi hän mielensä kuitenkin käyneen lempeämmäksi — hän ei osannut selittää syytä siihen. Hänhän oli pakana, hän, tuo oppinut filosoofi, ei tiennyt mitään siitä, minkä psalmista sanoo olevan viisauden alun: Herran pelvosta. Hän ei tuntenut tätä Jumalaa eikä hänen poikaansa Jeesusta Kristusta; hänellä ei ollut aavistustakaan siitä vapahtaja-rakkaudesta, joka häntäkin etsi, eikä siitä uskollisesta rakkaudesta, jota hänen kristitty orjattarensa hänelle osotti saman Herran ja Vapahtajan tähden, ei myöskään hän aavistanut, mikä voima uskovan rukouksella ja esirukouksilla on. Istuttuaan vielä kauan mietteihinsä vaipuneena, Fabiola pani maata, mutta valveilla-oloa kesti kauan, kunnes viimein virkistävä uni sulki hänen silmänsä.

Me jätämme nukkuvan, tehdäksemme tuttavuutta Sebastianuksen kanssa ja käydäksemme katsomassa hänen asuntoansa. Se on kyllä aivan lähellä keisarin palatsia, mutta sittenkin kuuluu siihen vain muutamia yksinkertaisesti sisustettuja huoneita. Passaajina on hänellä muutamia vapautettuja orjia sekä eräs vanhahko nainen, hänen entinen hoitajansa, joka rakastaa häntä kuin omaa poikaansa. Koko talon väki, samaten kuin kaikki sotamiehet hänen joukossaan, ovat kristittyjä.

Muutamia päiviä tämän jälkeen näemme myöhään illalla Sebastianuksen erään tuntemamme nuorukaisen seurassa nousevan portaita ylös erääseen komeaan taloon. Nuori toveri, joka ei ollut kukaan muu kuin Pankratius, ei ainoastaan ihaillut keisarillista tribunia ja katsonut häneen kuin esimieheensä, vaan piti häntä isällisenä ystävänä, johon hän palavalla rakkaudella oli kiintynyt. Mutta vielä oli muutakin, mikä nuoren sotilaan yhdisti mitä hellimmillä siteillä vanhempaan. Hänessä ei Pankratius kunnioittanut ainoastaan yhtä caesarin upseereista, vaan ennen kaikkia Kristuksen sotamiestä, jonka jalomielisyyteen ja urhollisuuteen liittyi niin suuri määrä viisautta ja älykkyyttä, että hän oli saavuttanut kaikkien luottamuksen, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Sebastianuksen mieltymys avosydämiseen, suoraan ja hiljaiseen nuorukaiseen ei ollut vähemmin syvä ja harras. Hyvin oivaltaen sen vaaran, mihin innokas, tulinen nuori ystävä saattoi antautua jonkun ajattelemattoman, malttamattoman puheensa tai tekonsa kautta, oli hän sitä iloisempi nauttiessaan tämän rajatonta luottamusta, jotenka hän saattoi olla Pankratiukselle ohjaajana ja neuvonantajana. Katseltuaan jonkun aikaa seutua ympärillään ja ihailtuaan kuun hopeaista hohdetta, joka valaisi ympäristöä, lähtivät he kumpikin Sebastianuksen asuntoon. Suurempi huone siinä oli valaistu, silminnähtävästi odotetun seuran vastaanottoa varten. Tämän huoneen ulkopuolella oli terassi, joka ulottui talon koko yhtä seinää pitkin. Hiljainen kuutamoyö oli niin viehättävä, että molemmat ehdottomasti kulkivat huoneen läpi ja astuivat terassille. Kuu heloitti korkealla taivaan kannella, ei latteana kiekkona, vaan ymmyrkäisenä pallona, uiden omassa loisteessaan, niin että tähdetkin sen rinnalla näyttivät melkein himmeiltä. Se oli ihana ilta, samankaltainen kuin se, jona Monika myöhemmin iloitsi poikansa Augustinuksen kanssa, puhuessaan erään talon ikkunassa Ostiassa hänelle taivaallisista asioista.

Suurenmoisen ihanaa oli todellakin kaikki, mikä ympäröi heitä. Täällä Colosseum; tuolla Flaviuksen pyöröteatteri, tuolla suihkukaivon lempeätä tohinaa; tuossa, aivan heidän edessään, kohosi Coeliumin kukkulalla Caracallan oivallinen kylpylaitos, jonka marmoriseinät ja muhkeat pilarit kuutamon valaisemina tarjosivat hurmaavan näyn. Mutta näitten molempain ystäväin sydämet näyttivät enemmän kääntyneen toista ihanuutta kohti kuin se maallinen, mikä levittelihen heidän edessään. Vanhempi oli kiertänyt oikean käsivartensa nuoremman kaulaan; vaieten seisoivat molemmat toistensa vieressä.

"Oi, Sebastianus", aloitti vihdoin vilkas Pankratius, katkaisten juhlallisen vaitiolon, "jos ulompi taivaankansi, jota syntisen ihmisen silmä saa katsella, jo on näin ihana ja valoisa, niin millainenhan silloin onkaan ylempi puoli, johon Äärettömän silmä katsoo alas! Eiköhän se liene kullalla kirjatun hunnun kaltainen, jonka kankaan läpi muutamia kultasäikeitä loistaa alas päällemme? Kuinka ihana mahtaneekaan ylempi puoli olla, missä ainoastaan kirkastetut autuaat ja enkelit oleskelevat!"

"Kaunis ajatus, Pankratius poikani", vastasi ystävä. "Senkautta on oleva helpompi nostaa huntua, joka erottaa taistelevan ja riemuitsevan kirkon toisistaan".