"Suo anteeksi", jatkoi nuorukainen, luoden ystäväänsä saman mielevän katseen, jolla hän muinoin oli tähystänyt äitiään kasvoihin, "suo anteeksi, että minä Tituksen kunniaportin päällä näen toisen portin avoinna, jonka kautta pääsö iankaikkiseen kirkkauteen meille yhtäkkiä aukeaa. Kas, tuossa se on, noiden sisäänkäytävien alla, jotka vievät arenalle. Mutta kuule, mitä se oli?"
"Jalopeuran kiljuntaa", vastasi Sebastianus hämillään.
"Minä en tiennyt, että petoja taasen on vivariumissa. Eilen ei siellä mitään ollut."
"Niin, kuule", jatkoi Pankratius innoissaan, "ne ovat pasunoita ja torventorahduksia, jotka kutsuvat meidät taisteluun, soittoa, jonka kaikuessa meidät viedään voittoon!"
Näitä sanoja seurasi taasen juhlallinen hiljaisuus, jonka vielä kerran Pankratius rikkoi. Varmana siitä, etteivät odotetut ystävät vielä hyvään aikaan saavu, kääntyi hän isällisen ystävänsä puoleen, pyytäen häneltä neuvoa eräässä asiassa, joka joitakin aikoja oli painanut hänen mieltään. Saadakseen häiritsemättä keskustella ystävänsä kanssa, vei Sebastianus hänet makuuhuoneeseensa, joka antoi terassille päin, ja kohta oli hän selvillä siitä asiasta, jota nuori ystävä oli pitänyt niin tärkeänä. Ja mikä se oli? Pankratiuksella oli kaikellaisia arvokkaita hopeakaluja, jotka hän nyt halusi luovuttaa köyhien hyväksi, kristittyyn seurakuntaan kuuluvien leskien ja orpojen auttamiseksi. Aivan ujosti ilmaisi hän ajatuksensa ystävälleen. "Mutta mitä jalo Lucina siihen sanoo?" kysyi Sebastianus, joka nähtävästi liikutettuna oli kuunnellut nuorukaisen sanoja.
"Tietysti on äitini aivan yhtä mieltä kanssani siitä", vastasi Pankratius. "Ilman hänen luvattaan tai vasten hänen tahtoaan en liikuttaisi pienintäkään kultajyvästä. Mutta vaikeinta on asian salassa pitäminen. Minä en mitenkään tahtoisi, että joku aavistaisi mistä päin lahja tulee. Mitenkä tässä kohden olisi paraiten meneteltävä, siitä tahdon saada sinulta neuvoa".
"Ja siinä kohden minä olen kernas sinua auttamaan, rakas nuori ystäväni", vastasi vanhempi. "Mutta hiljaa, etkö sinäkin juuri nyt kuullut jalon Fabiolan nimeä mainittavan?" jatkoi hän kuiskaten. "Kuule, nyt taas, ja totta tosiaan hyvin vähän mairittelevalla lisänimellä höystettynä".
Kuulumattomasti astuivat sen jälkeen molemmat ystävät ikkunaan ja kuulivat kahden henkilön, miehen sekä naisen — äänen, voimatta kumminkaan nähdä puhujia. Hetken kuluttua siirtyivät nämä sen verran lähemmäksi, että heidät selvästi erotti kuutamossa.
"Minä tunnen tuon neekeri-naisen", kuiskasi Sebastianus; "se on
Fabiolan musta orjatar Afra".
"Ja mies on minun entinen koulutoverini Corvinus", lisäsi Pankratius yhtä hiljaa.