Ettei ilkimyksillä ollut hyviä aikeita mielessä, oli kuuntelijoille selvää selvempi, ja vaikka he eivät useita sanoja kuulleetkaan, varmistuivat he varmistumistaan siinä tiedossa, että asia koski Fabiolaa.
Orjatar on meille jo ennestään tuttu; myöskin tiedämme, että Corvinus oli prefekti Tertulluksen poika. Viimeksi mainittu oli kutsuttu nykyiseen toimeensa Siciliasta, ei sen vuoksi että hän oli julmuudestaan kuulu, vaan sentähden, että hän kylmäverisenä miehenä oli tunnettu siitä, ettei hän antanut hellämielisyyden tahi puolueellisuuden johtaa itseään harhaan. Isän oikeussali oli pojan ensimäinen koulu. Jo pienenä poikana oli hän istunut isänsä jalkojen juuressa ja huvikseen katsellut hirmuisia näytelmiä ja vihastunut, kun joku julistettiin vapaaksi. Siten varttui pienestä viikarista tylstynyt, raaka poika ja nuorukainen, jonka pöhöttyneet, töykeät kasvot todistivat, jo ennenkuin hän oli ehtinyt keski-ikään, että hän oli rappiolle joutunut, irstaileva ihminen. Tajuamatta mitään mikä oli hienoa ja jaloa, sekä ollen haluton ja kykenemätön mitään oppimaan, yhdisti hän itsessään jonkinlaiseen eläimelliseen rohkeuteen ja ruumiilliseen väkevyyteen melkoisen määrän raakaa sukkeluutta. Ylevät tunteet eivät koskaan hänen elämässään olleet elähyttäneet häntä, hän ei koskaan ollut itsessään tukahuttanut mitään pahaa intohimoa. Kukaan ei ollut vielä tähän saakka, tieten tai tietämättään, loukannut häntä, jolle hän ei olisi koettanut kostaa. Kahdelle henkilölle oli hän erityisesti vannonut ikuista kostoa, opettajalle, joka usein oli kurittanut häntä hänen itsepintaisen jäykkyytensä takia, ja koulutoverille, joka rakkaudella oli palkinnut hänen vihansa. Vilpittömyys ja rakkaus, vastaanotetut hyvättyöt ja solvaukset, — ne eivät häntä liikuttaneet.
Niin kuin luultavaa oli, ettei hänen isänsä Tertullus jättäisi rikkauksia jälkeensä, niin puuttui pojaltakin taitoa ja kuntoa rikkauden hankkimiseen. Ja kuitenkin oli hänen hartain toivomuksensa tulla rikkaaksi. Rikkaus välikappaleena mielitekojen tyydyttämiseen oli hänen nautinnonhimoisissa silmissään onnen korkein määrä. Ei siis ihmettä, että rikas perijätär tahi oikeammin tämän rikkaus oli kaikkien hänen pyrintöjensä tarkoitusperänä. Ollen liian kömpelö ja liian tyhmä hankkimaan itselleen pääsön aristokraattisiin perhepiireihin, koetti hän muilla sopivilla keinoilla saavuttaa tarkoituksensa. Mitä lajia nämä keinot olivat, selviää kohta hänen puhelustaan mustan orjattaren kanssa.
"Nyt on neljäs kerta, kuin olen tullut sinua näin myöhällä tapaamaan.
Mitä tietoja minulle tuot?" lausui hän soimaavasti musta-ihoiselle.
"En muita kuin että valtijattareni huomenna matkustaa huvilalleen Cajetan lähellä. Voidakseni jatkaa puuhiani sinun hyväksesi tarvitsen enemmän rahaa".
"Vielä enemmän? Etkö sitten tiedä, että olen antanut sinulle kaikki, mitä viime kuukausina olen saanut isältäni?"
"Tiedän, mutta tiedätkö sinä myöskin, kuka Fabiola on?"
"Tiedän hyvinkin, Rooman rikkain perijätär".
"Ja kun semmoinen vielä on kylmä ja kopea, niin ei sitä niin vähällä voiteta".
"Mutta lupasithan, että sinä pienillä taikajuomillasi saattaisit hänet tai ainakin hänen rikkautensa omakseni. Kuinka nämä voivat olla niin kalliita?"