"Mitä sinuun koskee, lienee kyllä niin, mutta mitä minuun tulee, täytyy minun suuresti epäillä arveluasi". Tämä vastaus lausuttiin halveksivalla äänellä.
"Fulvius, minä olen mies, joka puhun suoraan, mitä ajattelen, enkä vaadi itselleni sivistyneen tai neron nimeä. Mutta me molemmat, sinä ja minä, harjoitamme samaa urheilua, ja sentähden on meillä samat edutkin kysymyksessä".
Kun naamari täten temmattiin hänen kasvoiltaan, säikähtyi ja punastui muukalainen aika lailla, mutta hän rohkaisi kuitenkin mielensä sen verran, että julkeasti kysyi: "Mitä sillä tahdot sanoa?"
"Jos puristat kättäsi nyrkkiin, näyttääksesi minulle säkenöivät sormukset pehmeissä sormissasi, niin olkoon menneeksi. Mutta jos luulet sillä pelottelevasi minua, niin pistä mieluummin kätesi takaisin toogasi laskoksiin. Se näyttäisi ainakin vähemmin uhkaavalta".
"Puhu lyhyesti, mies. Kysyn vielä kerran, mitä tämä merkitsee?"
"Tahdoin ainoastaan sanoa, että sinä olet vakooja ja kavaltaja, Fulvius", kuiskasi Corvinus kysyjän korvaan. Tämä säpsähti, mutta tointui pian hämmästyksestään ja kysyi: "Millä oikeudella uskallat sinä lausua noin hullun syytöksen minua vastaan?"
"Sinä olet saanut ilmi", vastasi Corvinus, ääntäen vahvalla korotuksella viimeiset sanat, "saanut ilmi salaliiton itämaissa, ja Diokletianus — — —"
Mutta Fulvius ei antanut heittiön puhua loppuun, vaan keskeytti hänet kysymällä: "Mikä on nimesi, ja kuka olet?"
"Olen Corvinus, kaupunginprefekti Tertulluksen poika", kuului vastaus.
Sukkela ajatus näytti nyt sävähtävän ovelan muukalaisen päähän, ja hän vastasi tukahutetulla äänellä: "Ei niin sanaa enää; näen ystäviä tulevan. Mutta huomen-aamulla varhain odotan sinua valepuvussa ylimyskadun varrella, holvikaarrosten alla. Siellä sopii meidän häiritsemättä jatkaa keskustelua".