Jotensakin tyytyväisenä ensimäisen diplomaatillisen kokeensa onnistumiseen palasi Corvinus kotiansa. Eräältä isänsä orjalta sai hän helposti puvun, joka oli vielä kuluneempi kuin hänen omansa, ja seuraavana aamuna oli hän jo ennen määräaikaa paikalla, missä hän kärsimättömänä odotti uuden ystävänsä tuloa.
Vihdoin tämä tulikin. Hän oli kääriytynyt suureen levättiin, jonka huppukaulus oli vedetty alas kasvoille. "Terve, toveri! Pelkäänpä, että olen antanut sinun odottaa liian pitkään viileässä aamuilmassa, liiatenkin kun näyt olevan jokseenkin ohuesti puettu", lausui hän odottavalle.
"Totta kyllä", vastasi toinen, "että minun olisi ollut kovin ikävä, ellen olisi sattunut näkemään jotakin, jonka johdosta olen vaivannut päätäni".
"Mitä se on?" kysyi tulija uteliaasti.
"Aina varhaisesta aamusta asti, ehkäpä jo ennen kuin tänne tulinkaan, on kaikilta tahoilta tänne tulvannut mitä viheliäisimpiä olentoja, kummallinen kokoelma rampoja, hervottomia ja sokeita. Ne katoavat erään takaoven kautta tuohon taloon, johon useat, nähtävästi korkeampisäätyiset, ovat pääovesta menneet sisään", kertoi Corvinus.
"Tiedätkö, kenen tuo vanha talo on?" kysyi Fulvius.
"Se lienee erään hyvin rikkaan patriisin, jota kuitenkin pidetään saiturina. Mutta kas, tuolta tulee vielä lisää!"
Samassa läheni heitä vuosien kangistama ukko, jota ystävällinen tyttö kädestä talutti. "Kohta olemme perillä", virkkoi iloisesti haasteleva lapsi, "sitten saat istua ja levätä".
"Kiitos sinulle, tyttöseni. Sinä olit kiltti, kun tulit niin varhain minua noutamaan".
"Sen tein niin mielelläni", oli vastaus. "Harvoin on minun suotu olla kenellekään hyödyksi. Siitä, että olen saanut auttaa sinua, on itsellenikin ollut hyötyä. Sen sijaan että minä olen ollut 'ramman jalkoina', olet sinä ollut 'sokean silmänä'!"