Koska emme ole halukkaat seuraamaan enemmän sutta kuin kettuakaan jalon Agneen vanhempain kotiin, valitsemme paljoa mukavamman keinon: siirrymme ajatuksissamme sinne.
Tämän nuoren roomalais-tytön vanhemmat olivat vanhaa ylimyssukua, joka jo monta polvea perätysten oli kuulunut kristinopin hartaihin tunnustajiin. Viimeksi kuluneiden sadanviidenkymmenen vuoden aikana olivat hyvin useat sen jäsenistä saaneet kuolla marttyreinä uskonsa puolesta. Siitä huolimatta oli perheen suku ja nimi kuitenkin säilynyt ja jaksanut kestää kaikki uudistuneet myrskyt.
Tämän vanhan perheen täydellisen ihailun ja toiveiden yhteisenä keskuksena oli talon ainoa tytär, jalo Agnes neiti. Vasta myöhäisellä iällä, kun arvoisa pari ei enää vanhempain-iloa itselleen toivonutkaan, oli tämä rakastettu tyttönen heille syntynyt, ja hänestä tuli vanhempain ylpeys ja ilo sekä kodin päivänsäde. Saatuaan hurskailta vanhemmiltaan jo aikaisin opetusta kristinopissa, osoittautui Agnes aina erittäin vilpittömäksi ja lapsellisen sävyisäksi ja voitti, kuten olemme kuulleet, herttaisella, ystävällisellä olennollaan kaikkien sydämet, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan niin hyvin halvimman orjan kuin ylhäisen patriisin. Maailman kunnia ja maallinen rikkaus eivät häntä suuresti viehättäneet; rakkauden osoittaminen, kyynelien poispyyhkiminen, hädän ja puutteen lieventäminen — siinä hänen korkein ilonsa. Lisäksi oli hänellä vanhempainsa yksinkertainen mieli, josta johtui, että heidän talossaan, jos kohta se olikin kaunis ja mukavasti sisustettu, ei ollut merkkiäkään siitä ylellisestä loistosta ja komeudesta, mistä heidän vähempivaraistenkin säätyveljiensä asunnot olivat kuuluisat. Ei kummaa siis, jos he syrjäisten kesken olivat tulleet huutoon muka ahneuden tähden. Suuri osa tuota vanhaa rakennusta käytettiin yksinomaan kristittyjen kokouksia ja laupeuden-harjoituksia varten, mutta siitä ei liene muilla kuin osanottajilla ollut aavistusta.
Miksikä tähän taloon juuri tänä varhaisena aamuhetkenä niin suuri joukko köyhiä ja puutteenalaisia keräytyi, siihen oli erityinen syy, jonka arvoisa lukija helposti arvaa, jos muistaa sen nöyrän pyynnön, minkä nuori Pankratius joitakuita aikoja sitten esiintoi vanhemmalle ystävälleen. Suurella toimellisuudella ja tunnetulla tarkkuudella oli Sebastianus kaikki järjestänyt ja ehdottanut, että karttuneet rahat jaettaisiin tässä talossa, jonka isäntäväki oli sukuja hänelle. Sen oli nyt määrä tapahtua, ja sitä tarkoitusta varten olivat, paitsi apua tarvitsevia ja muutamia diakoneja, myös Sebastianus ja Pankratius saapuneet.
Corvinus liittyi kuin liittyikin erääseen köyhäin joukkoon ja hänen onnistui päästä sisään lausumalla tunnussanan, jota kuuli muittenkin käyttävän: "Deo gratias" ("Jumala olkoon kiitetty"). Hänestä alkoi kumminkin heti alusta tuntua tukalalle, huomatessaan kutsumattomana seisovansa keskellä ihmisjoukkoa, jossa kaikki olivat tuntemattomia. Lopulta, kun heidät toinen toisensa jälkeen oli huudettu ottamaan lahjansa ja lopulta hän vain yksin oli jäljellä, valtasi tuskan ahdistus hänen rintansa. Mitä jos hänen petoksensa tulisi ilmi; jos hän urkkijana ylhäisessä talossa tunnettaisiin ja haastettaisiin oikeuteen; mitäs jos hän sen nimellisenä saatettaisiin oman isänsä tuomio-istuimen eteen ja oman isän täytyisi tuomita rangaistukseen moisesta rikoksesta? — Hädissään oli hän tuntevinaan, että kaikkien silmät läpitunkevina katselevat häntä; oli niinkuin sokeatkin olisivat katsoa tuijottaneet häneen kiillottomilla silmillään ja raajarikkoiset vain odottaneet käskyä, antaakseen kainalosauvoistaan iskujen sadella hänen selkäänsä. Hän katseli syrjin karin ovelle päin, mutta sisäänkäytävää vartioi niin tarkasti vanha haudankaivaja Diogenes ja hänen kaksi väkevää poikaansa, että oli mahdoton päästä pakenemaan. Tässä pahassa pulassa oli hänen ainoana lohdutuksenaan se, ettei näistä ihmisistä kukaan häntä tuntenut, ja että hän vihdoin jonkin tekosyyn nojalla pääsisi ehkä livahtamaan pois.
Mutta tästäkin toiveesta oli onnettoman pakko luopua. Kuka voi kuvata hänen hämmästystään, hänen tuskaansa, kun Pankratius yht'äkkiä seisoo hänen edessään, kuten viimeksi silloin, kun he seisoivat vastatuksin tiellä koulusta päästyään! Mutta mitenkä olikaan asiain tila muuttunut! Silloin seisoi Pankratius, josta siitä saakka oli varttunut komea nuorukainen, ympärillään joukko hurjia koulutovereja, jotka ilmeisesti olivat hänen vastustajansa puolella. Nyt sen sijaan oli hän täällä, ystäväpiirin keskellä, josta lempeitä, rakastavia katseita luotiin häneen. Corvinus oli vallan masentunut; hän olisi halunnut vaipua maan sisään häpeästä ja kiukusta. Mutta mitenkä hämmästyikään hän, kun hän hyvin ansaittujen nuhteiden, jopa korvapuustienkin sijasta, joita hän ei missään tapauksessa olisi ollut antamatta yllätetylle viholliselle, kuuli Pankratiuksen lempein äänin lausuvan seuraavat sanat: "Corvinus, sinäkö täällä? Onko sinusta todellakin tullut köyhä ja rampa? Miksi olet jättänyt vanhempiesi kodin?"
"Oh, niin pitkälle ei vielä olla tultu", vastasi ilkiö jurolla äänellä, sillä hänen luullun vastustajansa sävyisyys paisutti hänen rohkeuttaan. "Tietysti sinä sydämestäsi iloitsisit, jos niin olisi".
"Enpä suinkaan. Minä en kanna minkäänlaista vihaa sinua kohtaan. Siis, jos apua tarvitset, niin sano minulle. Huomion välttämiseksi menemme siinä tapauksessa viereiseen huoneeseen".
"Suoraan sanoen, olen tullut tänne vain huvin vuoksi. Jos nyt tahdot tehdä minulle hyvän työn, niin päästä minut kenenkään huomaamatta pois".
"Corvinus", vastasi nuorukainen totisella ankaruudella, "sinä olet sen kautta tehnyt itsesi syypääksi suureen rikokseen? Mitähän isäsi sanoisi, jos nuo nuoret miehet, jotka, mikäli heistä näen, eivät muuta tarvitsisi kuin viittauksen minun puoleltani siepatakseen sinut kiinni, tekisivät sen ja veisivät sinut semmoisena kuin tässä seisot, avojaloin, orjan valepuvussa, oikeuden eteen Forumille ja syyttäisivät sinua rauhanhäiritsemisestä ja kotirauhan pyhyyden rikkomisesta, josta kaikesta laki säätää ankaran rangaistuksen".