"Jumalten tähden, hyvä Pankratius, älä rankaise minua niin julmasti", pyyteli Corvinus.
"Sinä tiedät, Corvinus, että, jos sen tekisin, niin täytyisi isäsi joko menetellä kanssasi niinkuin Lucius Junius Brutus aikoinaan, tahi sitten erota virastaan".
[Brutus oli roomalainen konsuli, joka tuomitsi molemmat poikansa kuolemaan heidän osallisuudestaan erääseen salaliittoon. Poikiensa ja kansan rukouksista huolimatta ei hän tuomiotaan muuttanut, vaan seurasi itse järkähtymättömällä tyyneydellä sen täytäntöönpanoa.]
"Kaiken kautta mikä on sinulle pyhää ja kallista, rukoilen sinua, älä saata minua moisen häpeän alaiseksi. Se olisi koko meidän perheemme häviö. Polvillani tahdon pyytää sinulta anteeksi entisiäkin pahoja tekojani, jos sinä vain olet armollinen minua kohtaan".
"Hiljaa, hiljaa; olenhan jo sanonut sinulle, että ne ovat aikaa sitten anteeksi annetut. Mutta kuule nyt minua. Lukuun ottamatta läsnä olevia sokeita, on täällä useita todistajia, niin että sinut sadoilla vieraillamiehillä voidaan todistaa syylliseksi rikokseesi. Jos sinä siis otat puhuaksesi tästä kokouksesta jotakin tahi uskallat sortaa ketään meikäläisistä, niin on meillä yhä vieläkin valta haastaa sinut isäsi tuomio-istuimen eteen. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän", vastasi pulaan joutunut surkealla äänellä. "En kuuna päivänä minä tule kenellekään ilmaisemaan, että olen käynyt tässä kauheassa paikassa. Vannon kautta — — —"
"St! täällä ei kysytä mokomia valoja. Tule, ota minua kädestä ja seuraa minua!" Tämän kehotuksen lausuttuaan kääntyi Pankratius ympärillä seisovien puoleen ja huomautti vain, että hän tunsi tämän miehen; mutta nämä, jotka tuon raukan rukoilevien liikkeiden johdosta olivat päättäneet hänellä olevan raskaita kärsimyksiä koettavana, kannattivat tuon poloisen luultuja rukouksia ja pyysivät Pankratiusta, ettei hän suinkaan laskisi häntä menemään nälkäisenä ja almuja saamatta.
"Jättäkää se minun asiakseni", vastasi nuorukainen ja kääntyi ovea päin, jonka vahtina olevat miehet auliisti avasivat hänelle ja tuolle yhäti liikkaavalle petturille hänen vieressään. Heidän tultuansa ulos, päästi nuorukainen Corvinuksen menemään, virkkaen hänelle: "Älä unhota lupaustasi!"
Sillä välin oli Fulvius sopimusta myöten koetellut onneaan talon pääoven luona. Se oli hänen tullessaan roomalaisen tavan mukaan avoinna. Ja kukapa olisi voinut otaksuakaan, että ketään vieraita näin tavattomaan aikaan astuisi siitä sisään? Portinvartijan asemesta tapasi Fulvius siinä yksinkertaisen, noin kolmen- tai neljäntoista vuoden vanhan maalaistytön ovenvartijan virkaa toimittamassa. Kun ei muita ketään ollut saapuvilla, oli rauhanhäiritsijän mielestä nyt erittäin sovelias tilaisuus saada varmuutta niihin epäluuloihin, jotka olivat hänessä heränneet. Hän kysyi siis pieneltä ovenvartijalta: "Mikä on nimesi, lapsi, ja kuka sinä olet?"
"Minä olen Emerentia, jalon Agneen rintasisar", kuului vastaus.