"Se aika, joka ei ole sopimaton nuorelle upseerille", vastasi konna, "ei liene sopimattomampi tavallisellekaan kuolevaiselle".
Loukatun sotilaan oli kestettävä kova taistelu, ennen kuin hän voi hillitä suuttumustaan. "Malta mielesi, Fulvius", jatkoi hän arvokkaasti; "ja ota huomataksesi, että kaksi henkilöä saattaa olla vallan erilaisessa suhteessa samaan perheeseen. Mutta ei pitkäaikaisinkaan tuttavuus, sitä vähemmin siis jokin satunnainen yhtymys, saata puolustaa sitä julkirohkeata, hävytöntä käytöstä, johon äsken teit itsesi syypääksi".
"Hohhoo; huomaanpa, että olet mustasukkainen, urhakka päällikkö", huudahti Fulvius halveksuvalla äänellä. "Sinähän olet, kuten hoetaan, Fabiolan suosima kosija. Hän on nyt maalla, ja epäilemättä halunnet saada kiedotuksi jommankumman Rooman rikkaimman perijättären omaisuuden käsiisi. Kaksi jännettä yhteen jouseen, mitäpä enää parempaa".
Jollei urhollinen upseeri olisi ollut kristitty, olisi hävytön parjaaja varmaan saanut hengellään maksaa tämän solvauksen; mutta Jumala antoi syvästi loukatulle voimaa ilmileimahtaneen vihan voittamiseen. "Ei ole sinulle eikä minulle hyödyksi, että viivyt täällä kauemmin", sanoi hän, ja tarttui tukevalla kädellä kutsumatonta vierasta käsivarteen ja veti hänet ovelle. Ennen kuin jälleen päästi hänet vapaaksi, Sebastianus lisäsi: "Saat nyt mennä rauhassa, mutta muista, että olet arvottomalla käytökselläsi rikkonut valtionlakeja vastaan. Minä säästän sinua, kunhan itse vain ymmärrät salata häpeäsi. Olkoon kumminkin hyödyksesi mainittu, että minä olen selvillä asioistasi ja toimistasi täällä Roomassa. Ole varuillasi siis! Ja vielä kerran, mene rauhaan!"
Mutta tuskin oli Sebastianus päästänyt irti vastustajansa, kun hänen itsensä kimppuun yhtäkkiä hyökättiin jättiläisvoimin. Hyökkääjä oli Eurotas. Fulvius oli vanhukselle ilmoittanut luvanneensa kohdata Corvinusta; mutta kun ukko, sen perusteella, mitä Afra oli hänelle kertonut tämän nuoren miehen luonteesta, ei sanottavaksi luottanut kaupunginprefektin poikaan, vaan päinvastoin pelkäsi tällä olevan aikomuksena houkutella Fulviusta johonkin satimeen, niin oli vanhus huomaamatta hiipinyt turvattinsa jäljissä. Luullen hyvästijättöä ovella riidaksi ja Sebastianusta prefektin pahamaineiseksi pojaksi, hyökkäsi hän raivoisana kuin jalopeura pahaa aavistamattoman niskaan. Mutta hän sai pian kokea, ettei vastustajansa ollut tavallisia ihmisiä, sillä vaikka hänellä oli Fulvius apunaan, oli hänen turha koettaa saada soturi paiskatuksi maahan. Kun hän pitemmän aikaa kamppailtuaan huomasi, ettei se hänelle onnistunut, sieppasi hän vyöltään pienen kuolettavan aseen. Juuri kun hän parhaallaan heilutteli sitä ahdistetun pään päällä, temmattiin se äkisti hänen kädestään, ja hän joutui itse kahden ikäänkuin rautaisen käsivarren runneltavaksi, jotka viimein sinkauttivat hänet ulos tielle.
"Pelkäänpä, että kohtelit poika parkaa liian kovakouraisesti, Qvadratus", virkkoi Sebastianus centurionilleen, oikealle jättiläis-olennolle, joka hänkin oli saapunut olemaan läsnä kristittyjen kokouksessa. Centurioni oli kuitenkin sitä mieltä, että konna oli kavaluutensa tähden moisen rangaistuksen ansainnut.
Noloina hiipivät sillä välin molemmat muukalaiset pois. Eräässä kadunkulmassa kääntyessään näkivät he jonkun matkan päässä Corvinuksen, vähääkään ontumatta, luikkivan pois minkä ketaroiltaan kerkesi. Usein nämä kaksi oivaa toverusta tämän jälkeen vielä kohtasivat toisensa, mutta eivät he koskaan sanallakaan kajonneet tämän aamuiseen kohtaukseen. Toinen tiesi toisesta, että hänellä oli vain häpeätä ollut siitä, ja molempien täytyi itselleen tunnustaa, että Roomassa oli ainakin yksi lauma, jota ei kettu eikä susi pystynyt vahingoittamaan.
Kuudes Luku.
Fabiola ja hänen orjansa.
Lokakuu on ihana aika Italiassa. Aurinko on tosin menettänyt jonkun verran hehkustaan, vaan ei loisteestaan, ja heloittaa yhtä kirkkaasti kuin sydänkesällä. Kuten indialainen ruhtinas, vastaanottohuoneeseensa tullessaan, heittelee täysin kourin kultaa ja jalokiviä kansalle, niin heittelee tämä nouseva taivaan valtijatarkin kultasateita yli heräjävän luonnon. On kuin vuoret kurottelisivat rosoisia päitään, metsät ulottuvia käsivarsiaan kaihoisasti, vastaanottaakseen sen kuninkaallisia lahjoja. Ja kun aurinko on suorittanut kulkunsa yli pilvettömän, siintävän taivaan ja saavuttanut päämaalinsa, laskee se lännen mailla vuoteelleen kullan-kimaltelevan meren syliin, ja sen yli kohoilee silloin purppurainen katos, hesureunainen. Viimein, ennenkuin se mereen vaipuu, soukkenee se pitkäksi juovaksi. Se näyttää nyt sanovan jäähyvästijään; mutta tuskin on se häipynyt, niin jo lähettää se siltä puolelta maata, missä se nyt vierailee, terveisensä loistavain lähetteinsä kautta, jotka sydäntä ilahuttavat ja ennustavat sen pikaista palajamista. Ja vaikkeivät sen säteet syksyin olekaan niin hehkuvia, ovat niiden vaikutukset sitä silmiinpistävämmät. Se on tarvinnut kuukausia, loihtiakseen mehuttomista, kuivista rungoista siemeniä ja lehtiä, köynnöksiä, kukkia ja kovia marjoja. Vitkalleen on kasvullisuus edistynyt. Mutta mikä mainio lehvistö peittääkään nyt vaipan tavoin rungot ja varret, kuinka erinomaisiksi rypäletertuiksi ovatkaan pikkuruiset yksinäiset marjat paisuneet, joista toiset jo ovat saaneet tuon hohtavan ambra-värin, toiset taasen koreilevat yhtä kauniilla opaali-värillään, luvaten ennen pitkää pukeutua hehkuvaan kuninkaalliseen purppuraan.