Fabiola eli katakombien kirkko

by Nicholas Patrick Wiseman

Verraton nautinto on semmoisena vuodenaikana istua kirja kädessä kukkulan rinteellä ja antaa jostakin rauhaisesta varjopaikasta katseen liidellä yli tuon ihanan maiseman. Lempeän tuulahduksen loihtiman tai viinimäkien eri korkeuksista syntyvän värien moninaisuuden läpi levitteleiksen koko maisema kirjavana mattona ihastuneitten silmiemme eteen. Paitse sitä näkee vielä lukemattomia muita vivahduksia ja värejä: tummat kypressit, vielä tummempi rautatammi, tuuheat kastanjat, rehevät hedelmätarhat, päivänpaahtamat sänkipellot, synkät piniat, jotka ovat Italialle mitä palmut idän maille, ja jotka kohoavat huviloita ympäröivien puksi- ja laakeripuitten yli — siinä näky, jota ei pysty kuvaamaan! Ja nuo huvilat, kukkuloille rakettuina tai niiden välitse häämöttävinä, huvilat vesiputouksineen ja korkealle loiskivine suihkuineen, komeine puutarhoineen ja kukkaisine niittyineen! Niinkuin sanottiin, mahdotonta on luetella kaikkia niitä luonnon-ihanuuksia, joita auringonpaisteinen Italia tarjoo juuri lokakuussa, ja jotka sydämiä riemastuttivat tämän kertomuksenkin aikoina. Ei kummaa siis, että Rooman rikkaat ja ylhäiset mielellään pakenivat joksikuksi aikaa pois maailmankaupungin pölystä ja tungoksesta maa-elämän hiljaisuuteen.

Niihin onnellisiin kuului Fabiolakin. Sen jälkeisenä päivänä, kuin hänen ilkeä, musta orjattarensa ja prefektin poika olivat keskustelleet toistensa kanssa, kuten jo ennen on kerrottu, matkusti hän maahovilleen, jota romanttisen asemansa vuoksi syystä saattoi lukea Italian kauniimpain helmien joukkoon. Huvila sijaitsi erään kukkulan rinteellä, joka vähitellen aleni Cajetan merenlahdelmaa kohden ja oli, kuten kotitalo Roomassa, mainio rikkaasta, aistikkaasta sisustuksestaan. Mitä kauniimmat kasvit ja kukat olivat täällä saaneet tyyssijan, ja olivat turvatut niin kylmältä kuin polttavalta kuumuudelta.

Fabius oleskeli harvoin kuin moniaan päivän tässä herttaisessa paikassa. Huvilassa piti hän oikeastaan vain pientä lomaa matkallaan johonkin vilkkaampaan huvipaikkaan, missä ylhäisen maailman ihmisiä kosommalta liikkui, ja missä hänkin mieluummin oleskeli, sanoen asioiden muka sitä vaativan. Fabiola oli siitä syystä tavallisesti yksin ja nautti täysin määrin maa-elämän hiljaisuutta. Huvilaan oli hankittu hyvin lajiteltu kirjasto, joka käsitti vanhempia ja uudempia teoksia kaikilta aloilta. Aamuhetket hän vietti jollakin valitulla lempipaikalla tavallisesti lueskellen. Mutta kylläpä olisi vieras hämmästynyt, jos hän yhtäkkiä lähestyen, olisi nähnyt tuon ylpeän patriisittaren, ei, kuten tavallista oli, yksin vaipuneena kirjansa tutkimiseen, vaan nais-orjan seurassa! Lukija, joka muistaa, mitä ennen on tapahtunut talon tyttären ja hänen orjansa välillä, ei tätä kuitenkaan suuresti oudoksune.

On helposti ajateltavissa, miten kummastuneena Fabiola ennen mainitussa tilaisuudessa Agneelta oli kuullut, että Syra oli mieluummin jäänyt entisen emäntänsä palvelukseen kuin valinnut toiveen vapaaksipääsöstään. Fabiolan hämmästys oli sitä suurempi kuin hän sai kuulla, että rakkaus häntä kohtaan oli määrännyt orjattaren valinnan. Aiheeksi tähän valintaan ei Fabiola kuitenkaan saattanut lukea omaa hyvyyttänsä tahi jotakin osoittamaansa tunnustusta tai kiitollisuutta siitä orjattaren uhrautuvasta hoidosta, jota Fabiola runsain määrin oli saanut nauttia orjan puolelta ankaran kuumetautinsa aikana. Hän oli siis ensialussa taipuvainen luulemaan Syraa hourupäiseksi. Olihan hän tosin monasti lukenut ja kuullut kerrottavan uskollisuudesta ja rakkaudesta, jota orjat olivat osoittaneet koville ja julmillekin herroilleen, mutta moisia tapauksia oli hän aina pitänyt harvinaisina poikkeuksina. Ja mitäpä merkitsee kymmenkunta semmoisia esimerkkejä niihin tuhansiin ja taas tuhansiin verraten, jotka ovat todistaneet vihaa ja kostonhalua! Mutta tässä hänellä oli selvä, käteentuntuva uskollisuuden todiste välittömässä läheisyydessään. Siitä hetkestä rupesi hän tarkoin pitämään silmällä orjatarta, nähdäkseen, eikö hänen kiintymyksensä sittenkin olisi paljasta pöyhkeyttä ja itsetietoisuudella prameilemista ja eiköhän hänen kenties liene aikomuksensa antaa hallitsijattarensa tuntea, kuinka suuren uhrauksen orja on hänen tähtensä tehnyt.

Mutta mitään semmoista hän ei huomannut. Syra toimitti hiljaisesti ja ahkerasti tehtävänsä niinkuin aina, eikä millään tavoin osoittanut pitävänsä itseään parempana kuin ennen. Mitenkä olisi Fabiola, tämän huomattuaan, voinut sulkea sydäntään, mitenkä hän olisi voinut olla hellämieliseksi sulamatta ja tulematta vähitellen siihen vakaumukseen, ettei lopulta kuitenkaan ollut mahdotonta rakastaa orjatarta? Kuinka olisi hän pitemmältä enää voinut kieltää sitä, että on olemassa epä-itsekästä rakkautta, joka ei etsi omaansa, ei pyydä palkkiota?

Ensimäistä, meille tunnettua ja huomattavaa sananvaihtoa orjan kanssa seuranneista keskusteluista Fabiola tuli siihen päätökseen, että Syra oli saanut hyvän kasvatuksen. Koska ei ollut harvinaista, että orjain omistajat hankkivat nuorille orjille perinpohjaisen sivistyksen, kohottaakseen sen kautta heidän arvoaan, oli Fabiola siksi hienotunteinen, ettei hän huolinut tiedustella palvelijansa aikaisempia elämänvaiheita, vaikka hän olikin havainnut, että Syra sujuvasti ja käsittäen luki kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita ja kirjoitti yhtä helposti molempia kieliä. Toisten orjain suureksi harmiksi alkoi Fabiola yhä enemmän suosia syyrialaista orjatartaan. Hallitsijattaren käskystä ei Eufrosynen ollut ainoastaan antaminen hänelle erikoinen makuuhuone — etu, josta Syra oli erittäin kiitollinen, — vaan Fabiola valitsi hänet vielä esilukijakseenkin ja kirjurikseen. Siitä huolimatta Syra pysyi muuttumattomasti samana. Suotuisa käänne hänen elämässään ei tehnyt häntä suurentelevaiseksi eikä ylpeäksi. Jos joku orjakumppaneistaan käski häntä johonkin alhaisempaan työhön, ei hän koskaan kieltäytynyt sitä tekemästä. Kaikki toimitti hän yhtä mielellään ja ystävällisesti kuin ennenkin.

Kuten tiedämme, lueskeli Fabiola enimmästään filosoofisia teoksia. Hämmästyksekseen havaitsi hän, että usein yksinkertainen muistutus hänen esilukijansa puolelta saattoi näennäisesti kiistämättömän perustotuuden horjumaan, tahi että hän, esittäessään kirjailijain pöyhkeileviä lauselmia, paljasti koko niiden onttouden ja lausui julki korkeamman käsityksen siveellisistä totuuksista kuin moni kirjailija, joita Fabiola siihen asti oli rajattomasti ihaillut. Ei niin, että Syra olisi ollut erittäin teräväjärkinen tai harvinaisen paljon lukenut — päin vastoin; ne kirjat, joita hän nyt luki, olivat hänelle suurimmaksi osaksi outoja. Mutta hänellä näytti olevan jokin totuuden salainen tunnusmerkki, jokin pää-avain, jolla hän saattoi kaikkinaiset siveelliset avut ilmivaloon, käsitys, joka oli mitä puhtaimmassa sopusoinnussa kaiken oikean ja hyvän kanssa, kuten hyvin viritetty soittimen kieli, mutta joka vieroi kaikkea pintapuolista, rietasta ja huonoa.

Kuinka mielellään olisikaan oppinut patriisitar halunnut tietää, missä se orja-raukan salaisuus piili, josta moinen henkinen valistus johtui, valistus, jota hän ei ollut niin suuressa määrässä tavannut vielä koskaan. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt sille uskonnollisen tietoisuuden kannalle, että olisi voinut käsittää sen, mikä saattoi Vapahtajamme lausumaan seuraavat kiitossanat: "Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet kätkenyt nämä viisailta ja toimellisilta ja ilmoittanut sen yksinkertaisille".

Eräänä ihanana lokakuun aamuna olivat emäntä ja orjatar lukemassa hyvin tunnetulla lempipaikalla lähteen luona, kun ensinmainittu, joka oli kyllästynyt ikävystyttävään teokseen, katseli itselleen huvittavampaa luettavaa. Ottaen lippaasta uuden kääryn, hän virkkoi: "Pane pois tuo pitkäveteinen kirja, Syra. Tässä on yksi, joka vasta äsken on ilmestynyt, ja jota sanotaan erittäin hauskaksi. Se on uutta meille molemmille".

Esilukija totteli käskyä, katsahti hänelle ojennetun kirjan nimilehteen ja punastui. Silmäiltyään ensimäisiä rivejä, huomasi hän varomisensa todeksi: se oli muuan niitä kelvottomia kyhäyksiä, joista Justinus marttyri valittaa, että niitä saadaan vapaasti julaista, jota vastoin hyvien, kristillisten kirjain levittämistä ehkäistään tahi saavat niiden levittäjät taistella niin suuria vaikeuksia vastaan kuin suinkin. Tyynellä päättäväisyydellä laski hän kirjan alas ja lausui rukoilevasti: "Korkea valtijatar, älä vaadi minua lukemaan itsellesi tätä kirjaa. Tätä sopii minun yhtä vähän lukea kuin sinun kuulla".