Fabiola hämmästyi. Että hänen täytyisi luettavansa valinnassa suostua rajoituksiin, ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä. Senvuoksi hän hymyillen kysyi: "Mitäpä vahinkoa se meille tuottaisi? Minä en ollenkaan epäile, ettei siinä kerrota monista rikoksista ja iljettävistä teoista, mutta eihän se siltä saa houkutelluksi meitä tekemään niitä. Eikö sitten ole huvittavaa lukea semmoista muista? Me emme kuitenkaan missään tapauksessa itse antaudu semmoiseen".
"Ja kuitenkin", huomautti Syra, "on henkesi osallisena siinä kuullessasi tai lukiessasi sitä, ja jos nuo asiat, kuten sanot, huvittavat sinua, niin todistathan sillä, että sinä mielihyvällä ajattelet moisia tekoja. Mutta sen kaltaiset kuvat ovat hyljättäviä, sellaiset ajatukset synnillisiä".
"Mutta kuinka se on mahdollista? Eikö paha vasta tekona ilmetessään ole syntiä?" kysyi Fabiola ihmeissään.
"Tavallaan tosin on minun yhtyminen sinun mielipiteeseesi, jalo valtijatar, mutta mitähän ajatus muuta onkaan kuin sisimmän olentomme eli sielumme toimintaa? Halu, joka toivoo toiselle kuolemaa, on tämän sisimmän, näkymättömän olennon tointa, jota vastoin sivallus, joka teon toimeenpanee, on ruumiin näkyväistä toimintaa. Mutta kumpiko voima on nyt oikeastaan käskevä, kumpi totteleva? Kummanko siis on teosta vastaaminen?
"Minä käsitän sinua", vastasi Fabiola hetkisen kuluttua. "Mutta yksi vaikeus on vielä ratkaisematta. Kuten sinä otaksut, on meidän vastaaminen niin sisällisestä kuin ulkonaisesta toiminnasta. Kenelle meidän sitten on vastaaminen? Jos ulkonainen teko seuraa sisällistä toimintaa, ollaan joka tapauksessa edesvastauksen alaisia yhteiskunnalle, laeille, oikeuden periaatteille, koskapa pahalla teolla saattaa olla haitallisia seurauksia. Mutta kun sisällinen toiminta ainoastaan on kysymyksessä, saattaako silloin olla puhetta edesvastauksesta? Kuka sen näkee? Kuka olisi niin rohkea, että ottaisi sitä tuomitakseen?"
"Jumala", vastasi Syra syvällisen totisesti.
Fabiola ei nähtävästi ollut tyydytetty. Hän oli odottanut jotakin uutta oppia, jotakin selvää peruslausetta; sen sijaan neuvottiin häntä siihen, jota hän piti taikauskona, vaikk'ei aivan samalla tavalla kuin ennen. "Kuinka, Syra, uskotko siis todellakin Jupiteriin ja Junoon tahi meidän Minervaan, kreikkalaisten Pallas Atheneen? Uskotko heidän pitävän huolta meistä?" kysyi hän.
"En, kaukana siitä! Jo niiden pelkkä nimi minua inhottaa, ja sadut niistä ovat minulle kauhistuksena. En ole puhunut jumalista enkä jumalattarista, vaan ainoasta, totisesta, elävästä Jumalasta, Jumalasta taivaan ja maan, olen puhunut hänestä, joka hallitsee valkeudessa, ja joka itse on valkeus, kaikkialla oleva ja muuttumaton, kaikkitietävä. 'Jumala on valkeus eikä hänessä ole yhtään pimeyttä. Hänen tykönänsä on elämän lähde, ja hänen valkeudessansa me näemme valkeuden'. Hän on se, joka on ja on ollut ja on oleva — ilman alkua tai loppua! Voima, viisaus, hyvyys, rakkaus, vanhurskaus, oikein tuomitseminen kuuluvat hänen jumalalliseen olentoonsa, ja ovat, kuten sekin, iankaikkisia ja äärettömiä. Hän yksin voi luoda ja ylläpitää, hän yksin voi tehdä tyhjäksi!"
Fabiola oli usein kuullut ja lukenut erään Sibyllan eli oraakeli-papittaren haltijoihinsa joutumisesta, mutta nyt hän näki ensi kertaa jotakin senkaltaista. Hänen orjattarensa kasvot loistivat, hänen silmänsä hehkuivat; liikkumatonna hän siinä seisoi sanojen valuessa hänen huuliltaan. Koko hänen olentonsa hurmaus saattoi Fabiolan ihmeihinsä. "Kuinka itämaalainen mieli sentään on haaveksivainen ja herkkä!" ajatteli hän. "Eipä ihmettä, että itämaita pidetään runouden ja valistuksen maana!" "Mutta Syra", aloitti hän vihdoin uudelleen, "uskotko siis tosiaankin, että olento, josta olet kertonut, joka on kaikkia taruja niin paljoa korkeampi, tahtoisi lakkaamatta olla toimessa, valvoakseen miljonien olentojen tekoja, jopa ajatuksiakin?"
"Onko auringolle sitten mikään työ lähettää säteitään tämän kristalli-kirkkaan veden läpi aina noihin pienoisiin kiviin asti pohjalla? Katsos, aivan samalla tavoin ja yhtä helposti tuopi se näkyviin sekä sen, mikä kaunista on, että sen, mikä on rumaa ja veden peittämää; kultakalan, joka lekottelee sen paisteessa, se valaisee yhtä hyvin kuin iljettävän madonkin, joka koettaa piiloutua syvälle pimeihin lymyreikiin. Onko se auringolle mikään työ ja vaiva? Pikemmin saattaisi sanoa, että sen kävisi työlääksi ja vaivaksi koettaa pidätellä säteitään tunkeutumasta tuon läpikuultavan alkuaineen läpi. Ja mitä aurinko vaikuttaa täällä, sen se yhtä helposti vaikuttaa seuraavassa virrassa ja kaikkein kaukaisimmassa virrassa samaten. Ja vaikka virtoja olisi kuinka paljo, ei auringolta puutu voimaa tunkeutua niiden kaikkien läpi".