"Sinun selityksesi ovat aina kauniita, Syra", huomautti Fabiola, kun oli kotvan aikaa katsellut tutkivasti lähteeseen, juurikuin olisi hän halunnut koetella äsken kuulemainsa sanojen totuutta. "Vieläpä enemmänkin", lisäsi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "ne kuulostavat totuudelta. Mutta mitenkä hirvittävältä tuntuukaan ajatella, että ei koskaan ole voinut salata yhtäkään toivomusta tai salaisuutta, ei mielettömintäkään, ylpeästä, lapsellisesta sydämestä lähtenyttä oikkua olennon edessä, jonka olet kuvannut niin täydelliseksi! Kauheaa on ajatella, jos olet puhunut totta, että meitä aina katselee silmä, johon verrattuna auringon valo on kuin pelkkä varjo vaan. Eikö tämä tuskastuttava tieto voi saattaa ihmistä itse lopettamaan päivänsä, kun hänen tekee mieli tuosta valvonnan alaisuudesta päästä? Ja kuitenkin, kuinka todelta kuuluukaan kaikki, mitä olet puhunut!"
Yhä paisuvalla mielenliikutuksella oli Fabiola lausunut nämä sanat. Hänen korskea, pakanallinen sydämensä nousi kapinaan hänen ajatellessaan, ettei hän milloinkaan enää voi olla yksin ajatuksineen, ja että oli olemassa olento, jolla hänen salaisimmat toiveensa ovat tiedossa. "Ja sittenkin, kuinka totta!" se ajatus palasi ehtimiseen. Niinkuin kotka tappelee käärmeen kanssa, niin taisteli hänen voimakas sielunsa, hänen parempi itsensä, niiden intohimoisten tunteiden kanssa, jotka hänen povessaan temmelsivät, kunnes hän vihdoin tyyntymistään tyyntyi kovan kamppauksen jälkeen, joka selvästi oli kuvastunut hänen kasvoissaan ja liikkeissään. Ensi kertaa elämässään oli hänellä aavistus korkeammasta olennosta, jota hän pelkäsi, mutta myöskin olisi tahtonut rakastaa; ensi kertaa taipui hänen henkensä ja tunnusti, että silläkin oli herra, jota sen täytyi totella. Hiljaa tarkaten valtiattarensa tärkeätä, ratkaisevaa taistelua, rukoili uskollinen orja hartaasti hänelle sitä armoa, että valkeuden ja rakkauden Jumala ilmoittaisi itsensä tuolle taistelevalle ja lahjoittaisi hänelle rauhansa.
Silloin kohotti Fabiola päänsä ja lausui tavattoman hiljaisesti ja lempeästi: "Syra, sinä olet tänään avannut uuden maailman minun sielulleni; sinun tulee neuvoa minulle enemmän. Sano minulle tänään vain yksi asia: onko sekin yhteydessä uskontosi kanssa, mitä ennen olet sanonut, nimittäin, että erotus hallitsijan ja orjan välillä on vain ulkonaisesti olemassa? Muistatko vielä sen päivän! Oi, Syra, oletko antanut minulle anteeksi?"
Tämä oli jo liikaa nöyrälle kristitylle naiselle. Tunteittensa valtaamana heittäytyi hän polvilleen ja pyysi tarttua valtiattarensa käsiin; mutta tämä esti sen ja lankesi itkien polvistuneen orjattaren kaulaan. Kun mielten kuohu oli jonkun verran asettunut, jatkoi hän keskustelua.
"Vielä yksi seikka, Syra, saako rukoilla sitä olentoa, josta olet puhunut? Eikö hän ole liian suuri, liian korkea puhuteltavaksi?" kysyi hän.
"Hän ei ole kaukana yhdestäkään meistä, jalo hallitsijatar", vastasi orjatar. "Samaten kuin kuljeskelemme auringon valossa, samaten liikumme hänen voimansa, hänen viisautensa ja hyvyytensä loisteessa. Hänessä me elämme ja liikumme ja olemme. Hän ei ainoastaan kuule meitä, vaan meidän sydämemme toivomus tunkee välittömästi hänen sydämeensä".
"Mutta", jatkoi Fabiola hieman epäröiden, "eikö ole mitään suurta palvelevaa toimitusta, jotakin sen tapaista kuin mitä uhraamisella tarkoitamme, jolla häntä julkisesti kunnioitetaan? Ja enkö minä voisi", jatkoi hän vielä nöyrempänä, "teidän koulussanne tulla oppimaan, mitenkä hänelle voisin tuoda tämän kunnioituksen?"
"Pelkäänpä, jalo Fabiola, ett'ei niin ole laita. Uhrilahjan tulee olla jumaluuden arvoinen".
"Niin, tietysti", vastasi Fabiola. "Sonni lienee kylliksi hyvä Jupiterille ja vuohi Bakkhukselle; mutta mistäpä saada uhri, joka olisi sille kelpaava, josta olet puhunut minulle?"
"Sen tulee olla kaikissa suhteissa hänen arvonsa mukainen: saastumaton, puhdas, verrattoman suuri ja täysin otollinen".