Eräs seikka tuossa odottamattomassa tapahtumassa tuntui Fabiolasta sentään mieluiselta, nim. tieto siitä, että hän lahjoittamansa rahasumman kautta oli vapautunut kaikesta velvollisuudesta kirjeenviejää kohtaan. Sentähden otti hän nyt esiin tarpeettoman pergamenttilehden, jolle oli merkinnyt hänen nimensä ja osoitteensa, ja oli juuri repiä sen palasiksi, kun hän huomasi, että takasivullakin oli jotakin kirjoitettuna. Siinä oli sanoja jostain hänelle oudosta teoksesta. Siinä luki: "Mutta minä sanon teille: Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden edestä, jotka vainoovat ja vahingoittavat teitä; että te tulisitte Isänne lapsiksi, joka on taivaissa, sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin".
"Kenenkä sanoja nämä ovat? Ei roomalaisen eikä kreikkalaisen filosoofin. Ne ovat joko kokonaan vääriä tai täydellisesti tosia. Seuraako kukaan tätä oppia, tai onko se vain eksyttävä haavekuva? Mutta minä en huoli vaivata päätäni sillä. Tai voisiko ehkä Syra antaa minulle selityksen tähän asiaan? Sanat ovat hyvin yhteenkäypiä hänen miellyttävien, vaikka käytännössä mahdottomien mielipiteittensä kanssa. Mutta ei, parasta on, etten häneltä kysy. Hän valtaa minut ylevillä opeillaan, joita hän niin helposti noudattaa, mutta jotka minulle tuntuvat mahdottomilta. Henkeni tarvitsee lepoa; minun on karttaminen kaikkea, mikä häiritsee rauhallisuuttani. Pois siis tämä pergamentti!"
"Seis, Formius, juokse heti ottamaan tuo kirjoitettu pergamentti, jonka pudotin!" käski Fabiola, täten päättäen keskustelun itsensä kanssa. Palvelija totteli, mutta epäili kuitenkin vahvasti, että kirjoitus vahingossa olisi pudonnut hänen valtijattarensa kädestä.
Varhain seuraavana aamuna pysäytti opas muulinsa Chromatiuksen huvilan edustalle. Kuormasatula, sisältävä Torkvatuksen kapineita, pantiin muulin selkään. Useat ystävistä olivat jo nousseet tilaltaan, ollakseen läsnä toverin lähtiessä ja vastaanottaakseen rauhansuutelon häneltä. Monta kehoittavaa, ystävällistä sanaa siinä hänelle kuiskattiin; hän taasen lupasi, ja tietysti täyttä totta tarkoittamalla, pysyä uskollisena ja vaeltaa Kristuksen evankeliumin mukaan. Toiset, joille matkamiehen köyhyys oli tunnettu, pistivät pienen lahjan hänelle käteen, pyytäen häntä karttamaan entisiä tuttaviaan. Mutta Polykarpus, opetuslapsen hengellinen johtaja ja opettaja, otti hänet erinänsä ja rukoili häntä kyynelin ja mitä liikuttavin sanoin, että hän valvoisi ja rukoilisi, jottei hän jälleen astuisi synnin viettävälle tielle, vaan sen sijaan tuottaisi kristityn nimelle kunniaa. Viljavia kyyneliä vuodattaen Torkvatus lupasi kaikki, ja kun iäkäs opettaja sitten hartaassa rukouksessa oli sulkenut hänet Jumalan huomaan, jätti hän nuorukaiselle, paitsi mukaan aiottuja suosituskirjeitä, myös pienen summan rahaa matkakustannusten suorittamiseksi.
Vihdoinkin oli kaikki valmiina. Viimeinen onnentoivotus, viimeinen hyvästijätön sana oli lausuttu. Saattajan astuessa rinnan, ajoi Torkvatus hitaisesti muulillaan lehtokujaa pitkin, joka vei veräjälle. Toisten jo aikaa sitten palattua huoneisiin, seisoi Chromatius yhä ulkona ja katseli miettiväisenä pois ratsastavaa, silmissään kyyneliä ja povessaan tunne, samallainen kuin tuhlaajapojan isän sydämessä lienee liikkunut, kun hän katseli pois matkustavaa poikaansa. Huvila kun oli loitolla maantiestä, niin oli muuli palkattu saattamaan matkustajaa ja hänen tavaroitaan Fondiin, eli silloiseen Fundiin, joka oli lähin kaupunki ison valtatien varrella.
Maakunta, jonka kautta matkustaja kulki, oli mitä ihaninta seutua. Miellyttäväin huvilain ja maalaistalojen peittämältä Lyriin rannalta vei tie pienemmän laakson läpi erääseen Apennini-vuorten laaksoon, jossa rehoitti myrttipensaita, aloekasveja ja metsäviiniköynnöksiä ja jota joka puolelta ympäröivät kalliot. Vuohet, jotka olivat etempänä laitumella, näyttivät melkein kuin lumelta; tuossa tien vieressä ryöppyää pieni oikukas puro, vyöryen niin vuolaasti kuin olisi se pyrkinyt vuorivirran vertaiseksi ja laulanut omaa korkeata ylistystään kuohumalla ja kohisemalla. Korkeammalla avautui avarampi näköala yli Campanian suurten puutarhain, somana taustanansa Cajetan lahti, jossa lukuisat valkoiset purjeet näyttivät kauempaa katsottuina lintulaumalta, joka päiväpaisteessa lekottelee vilvoittavalla vedellä.
Ja mitkä ajatukset pitivät nyt tuon nuoren matkustajan mieltä vireillä noitten moninaisesti vaihtuvien kuvien keskellä? Hän tuskin näkikään kaikkea sitä ihanaa kauneutta, joka ympäröi häntä. Hänen katseensa liihoitti täältä kauas pois maailmankaupungin varjoisiin pylväskäytäviin ja vilkkaille kaduille. Pölyiset puutarhat, keinotekoiset suihkukaivot ja marmorikylpylät maalattuine holvikattoineen miellyttivät häntä enemmän, kuin syksyisessä kauneudessaan loistavat viinimäet ja puhdas lähdevesi sekä purppuranpunainen meri ja sinertävä taivas.
Hän ei ajatuksineen viipynyt tietysti Rooman paheissa, hän ei luonut katsettaan ylelliseen, kevytmieliseen ja jumalattomaan elämään, mässäämiseen ja irstaisuuteen, valheeseen ja petokseen joka vallitsi maailmankaupungissa — ei, kuinka hän kristittynä olisi saattanut halaita sellaisiin paheisiin? Ja kuitenkin — eikö hän sittenkin tavannut itseänsä innokkaasti katselemassa kiihkeitä pelureita yhdessä suuren kylpylaitoksen pelihuoneessa, eikö hän tuntenut kauan tukahdettua, polttavaa himoa tarttua vietteleviin pelinoppiin? Mutta mitä näkee hän hengessään pelipöydän takana? Eivätkö ne ole Polykarpuksen silmät, jotka katsovat häneen sanomattoman surumielisesti ja lempeästi? — Toisen kerran oli hän istuvinaan rikkaasti katetun pöydän ääressä, jossa tulista Falernon viiniä tarjottiin miehestä mieheen kultaisessa pikarissa; mutta oikeissa ajoin kohtaa häntä toisesta päästä pöytää kunnianarvoisan Chromatiuksen totinen katse, joka pidättää häntä ottamasta osaa irstaileviin kekkereihin.
Sen jälkeen käänsi hän ajatuksensa keisarikaupungin vaarattomampiin, viattomiin huveihin: kävelyihin, musikkiin, maalauksiin, komeuteen, mutta ei hän siinä ohessa ajatellut sitä vaaraa, mikä kaikissa noissa ihanuuksissa piilee. Nuorukais-parka! Hän arveli voivansa astua tulen läpi, polttamatta itseään! Koi-parka, joka luulee voivansa lentää tulen läpi, kärventämättä siipiään!
Mielikuvituksen tällä tavoin hillittömästi liidellessä oli hän ratsastanut erään solakon läpi, jonka yli riippui kallioita. Tultuaan solakosta ulos, näki hän äkkiä edessään merenlahdelman ja huomasi siellä kalastajavenheen, joka pysyi liikkumatonna paikallaan. Tämä näky johdatti ehdottomasti hänen mieleensä erään lapsena kuulemansa kertomuksen, tosiko lienee ollut vai ei. Hän oli melkein näkevinänsä sen tapahtumapaikan silmiensä edessä. Kertomus saakoon tässäkin sijansa.