"Epäilemättä", oli vastaus. "Ihan varmaa on, että kansa Nikomediassa on noussut kapinaan, sytyttääkseen tuleen kirkon, jota kristityt rakentavat aivan keisarillisen palatsin edustalle. Isäni kuuli sen tänä aamuna omin korvin keisarilliselta sihteeriltä".
"Kuinka saattoivat nuo hullut ollakin niin röyhkeitä, että rakensivat basilikansa yhdelle kaupungin vilkkaimmista liikepaikoista!" jatkoi ensimäkien puhuja. "Olisihan heidän pitänyt käsittää, että kansan uskon-into ennemmin tai myöhemmin heräisi, ja että kansa siis hävittäisi tämän vieraalle uskonnolle raketun templin, joka usko on sille pahana silmätikkuna".
"Niinpä kyllä", myönsi toinen. "Minun isäni on sitä mieltä, että kristittyjen, jos heillä olisi vähääkään älyä, tulisi, kun armollinen keisarimme heitä niin suurella sääliväisyydellä ja kärsivällisyydellä kohtelee, mieluummin välttää kaikkea huomion herättämistä ja vetäytyä itäisimpiin ja syrjäisimpiin loukkoihin, eikä pitää päätään niin korkealla. Mutta koska he enemmän suosivat julkisia templejä kuin entisiä piilopaikkojaan, niin eivät he ansaitse sääliämme. Noita vihattuja sortamalla saattaisi hankkia itselleen kunniata ja voittoa".
"Saattaa olla. Mutta palaanpa asiaan. Onhan meidän kesken päätetty, että jaamme saaliit rehellisesti, jos saamme ilmi kristittyjä rikkaitten sukujen joukosta. Auttakaamme uskollisesti toinen toistamme. Sinä olet ehdottanut väkivaltaisia keinoja; minä en ole vielä oikein selvillä omista aikeistani. Mutta jokainen meistä pitäköön omanaan voiton, mikä hänelle lankeaa hänen omien ilmisaattojensa johdosta; sen sijaan saakoon jokainen määrätyn osansa siitä, mitä toimitamme yhteisin voimin". Siihen oli toinen, Corvinus, täysin tyytyväinen. Ennenkuin Fulvius pääsi keskustelua jatkamaan, keskeytti Fabius hänet väliintulollaan ja pyysi kohteliaasti molempia ystäviä luokseen iltaruualle.
Fulvius tosin esteli, sanoen lupautuneensa jo muualle, mutta siitä isäntä ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. Fulviushan oli pysytellyt vallan näkymättömällä, siitä asti kuin hän jonkun aikaa sitten oli joutunut kiistaan Sebastianuksen kanssa. Luuliko hän ehkä ruton raivoovan Fabiuksen talossa vai oliko kenties numidiatar lumonnut hänet taikajuomallaan ja pitänyt häntä loitolla, virkkoi roomalainen tavalliseen veitikkamaiseen tapaansa.
"Olin toivonut toisenlaisen taikavoiman saavan sinut sinä iltana valtoihinsa", jatkoi hän puoleksi leikillään, "sillä minä kyllä huomasin miten halullisin silmin sinä seurailit pientä veljentytärtäni, Agnesta!"
"Mutta minä huomasin yhtä selvään tyttäresi tarkoituksen olevan estää, ettei siitä mitään lähempää väliä syntyisi", vastasi Fulvius.
"Niinkö luulet? No, se ainakin selittää syyn miksi olet kieltäytynyt uudistettuja kutsujani noudattamasta. Mutta Fabiola on filosoofi eikä ymmärrä moisia rakkauden-asioita. Olisi varsin mieluisaa minulle, jos hän heittäisi lukemiset sikseen ja ajattelisi omaa miehelle-menoansa, eikä esteleisi muita siitä. Mutta minä saatan siitä huolimatta antaa sinulle parempiakin tietoja, sillä luulen Agneen olevan yhtä paljon mieltyneen sinuun kuin sinä häneen. Astu vaan rohkeasti ja kosi, ja minä sanon sinulle, että sinä, huolimatta Fabiolan vastarinnasta, olet voittava. Siksi toiseksi ei sinun tänään ole mitään peljättävää Fabiolan puolelta; hän oleskelee paraikaa pienessä huvilassamme kaukana Roomasta, jonne hän joku aika sitten kaikkine palvelijoineen matkusti".
Tämä ratkaisi asian. Ei kumpaakaan näistä kahdesta toveruksesta, ei Fulviusta eikä Corvinusta, puuttunut heitä varten varatulta illalliselta. Ryhtymättä sen tarkemmin tekemään selkoa kestityksestä, mainitsemme vain, että vieraat ahkeraan maistelivat harvinaisen hienoja viinejä. Mutta kun kaikki sitten tulivat enemmän tai vähemmän juovuksiin, oli Fulvius yksin selvänä.
Keskusteltiin pääasiallisesti tuoreimmista uutisista, jotka valtakunnan itäosasta olivat saapuneet. Kristittyjen basilikan hävittämisen jälkeen Nikomediassa oli siellä olevassa keisarillisessa palatsissa vähäväliä keksitty murhapolton-yrityksiä. Tiedettiin tosin aivan varmaan, että muuan samaan aikaan hallitsevista keisareista, julma Galerius, Diokletianuksen vävy, oli niiden toimeenpanija, mutta epäluulon-alainen rikoksentekijä syytti siitä kristittyjä ja sai vastahakoisen Diokletianuksen ärsytetyksi siihen määrään, että tästä viimein tuli mitä hurjin kristinuskon sortaja. Seurauksena tästä odotettiin lähimmässä tulevaisuudessa mainitun keisarin julistusta, jota Maksimianus säälimättömällä kovuudella tulisi toimeen panemaan.