Vieraat olivat vain liiaksi halukkaat asettumaan sortajien puolelle. Ja kelläpä olisi ollut sydäntä ja rohkeuttakaan toimia kansaa ja yleistä mielipidettä vastaan. Suopeimmatkin löysivät kylliksi aihetta kieltääkseen kristityillä olevan minkäänlaista puolta. Kun yhden mielestä heidän salakähmäisyytensä oli liiaksi sietämätöntä, niin toista sapetti heidän huomattava edistymisensä, ja kun yksi arveli heidän olevan esteenä valtakunnan todelliselle suuruudelle, niin toinen piti heitä vieraana aineksena, joka olisi yhteiskunnasta perattava pois. Yksi katsoi heidän oppejaan turmiollisiksi, toinen heidän uskonnollisia menojaan ja tapojaan samallaisiksi.
Tämän keskustelun aikana Fulvius, annettuaan tähystävän, salaperäisen katseensa siirtyä toisesta vieraasta toiseen, oli viimein kiinnittänyt sen Torkvatukseen. Tämä nuori mies oli pysynyt äänettömänä, vuoroin vain punastuen, vuoroin kalveten. Viinikin oli tietysti vaikuttanut häneen, mutta tähän saakka oli hän vielä kyennyt jotenkuten itseään hillitsemään. Hän puristi käsiään nyrkkiin, painoi niitä poveaan vasten, hieroi muruiksi leipää sormiensa välissä tahi joi ajattelematta pikarillisen viiniä toisensa jälkeen — mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään. Kun viinin kiihoittamat pöytävieraat syyttämistään syyttivät kristittyjä mitä kauheimmista rikoksista, ja kun erittäinkin Fulvius kylmästi harkiten vakuutti heillä olevan tapana joka kokouksessaan surmata lapsi ja syödä sen lihaa, iski Torkvatus nyrkkinsä niin voimakkaasti pöytään, että pikarit ja haarikat kilahtivat, ja käheällä äänellä hän huusi: "Valhetta, mitä ilkeintä valhetta!"
"Kuinka voit väittää sitä?" kysyi Fulvius mitä viattomimmalla muodolla.
"Siksi", vastasi kiihoittunut, "siksi, että minä itse olen kristitty ja olen valmis kuolemaan uskoni puolesta!"
Jos kauniit pronssipäiset alabasteripatsaat olisivat romahtaneet komeroissa olevilta jalustoiltaan alas marmorilattiaan ja murskautuneet, ei se olisi herättänyt suurempaa huomiota, kuin tämä odottamaton tunnustus. Oli kuin halvaus hetkeksi olisi lamannut heidät jokaisen, ja he mykistyivät säikähdyksestä. Vasta pitemmän ajan kuluttua saattoi lukea, mitä erilaisia ajatuksia kuvastui heidän palavissa kasvoissaan. Fabius oli surkean näköinen, ikäänkuin olisi hävennyt, että oli saattanut vieraansa niin arvottomaan seuraan, jota vastoin keimeä, oppinut Calpurnius vain huonosti kykeni salaamaan, miten häpeällistä hänestä oli, että hänelle pöytätoveriksi oli annettu mies, joka oli kyllin röyhkeä tietääkseen kristityistä enemmän kuin hän itse. Corvinus katsoa tuijotti kristittyyn eläimellisellä, tyytyväisellä irvinaurulla, sopisi sanoa melkein samallaisella kuin maamies katselee kärppää, jonka hän aamulla on tavannut loukkaasta. Olihan hän saanut käsiinsä miehen, jonka hän mielensä mukaan saattoi paiskata kiristyspenkille.
Mutta varsinkaan Fulviuksen kasvojen ilmeitä ei käy sanoin kuvaaminen. Ken joskus on tarkannut hämähäkkiä, joka, pitemmän aikaa paastottuaan, näkee lihavan kärpäsen lähenevän hänen verkkoaan, joka on nähnyt, kuinka tarkoin hän valvoo saaliinsa jokaista liikettä ja kuinka hän joka tuokio on valmis punomaan ensimäiset turmionlangat sen ympärille — hänellä on jokseenkin selvä kuva, miltä Fulviuksen kasvot näyttivät, kun hän viekkaasti vaanien silmäili uhriaan. Se mitä hän kauan oli toivonut: saada käsiinsä kristitty, jonka helposti saattoi tehdä kavaltajaksi, oli äkkiä ja odottamatta täyttynyt. Sillä siitä hän oli täysin vakuutettu, että kristityssä, joka ottaa osaa juominkeihin tahi suulaasti kerskaa olevansa valmis kärsimään marttyrikuoleman, on sangen vähän, josko ollenkaan lujamielisyyttä.
Seura hajosi; kaikki vetäytyivät, ikäänkuin ruton saastuttamaa karttaen, etemmäksi hänestä, joka oli tunnustanut olevansa kristitty. Ei tuon hyljätyn mahtanut tuntua oikein hyvältä olla. Silloin astui Fulvius hänen luoksensa, vaihdettuaan muutamia sanoja isännän ja Corvinuksen kanssa, tarttui tuttavallisesti ja kohteliaasti hänen käteensä ja lausui: "Pelkäänpä, että olen punnitsemattomilla sanoillani houkutellut sinut lausumaan tunnustuksen, joka saattaa käydä sinulle kalliiksi".
"Minä en pelkää", vastasi puhuteltu, uudelleen tulistuen; "minä aion pysyä lipulleni uskollisena kuolemaani saakka!"
"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi kiusaaja. "Orjat saattaisivat lopulta antaa ilmi sinut. Tule minun kanssani toiseen huoneeseen; siellä voimme häiritsemättä jatkaa puhettamme". Niin sanoen veti hän vastarintaan kykenemättömän viereiseen huoneeseen, johon isännän käskystä mitä parhainta Falernon viiniä oli asetettu niiden varalle, jotka roomalaisen tavan jälkeen halusivat ottaa osaa juominkeihin. Toisista seurasi vain Corvinus liittolaisensa viittausta. Kauniilla, silatulla pöydällä oli kaksi pelinoppaa. Fulvius, jonka hellittämättömistä pyynnöistä Torkvatus vähäväliä oli tyhjentänyt viinipikarinsa, otti molemmat nopat ja heitti ne ikäänkuin ajattelematta pöydälle, sillä välin yhä puhuen jos jonkinlaisista asioista. "Hoo", huudahti hän lopulta nauraen, "kuinka huonosti osattu! Hyvä etten pelaa kenenkään kanssa! Etkö tahdo koettaa kerta, Torkvatus?"
Torkvatuksen turmiona oli juuri ollut peli. Onneton peli oli saattanut hänet riitaan ja sen kautta vankeuteen. Siellä oli Sebastianus käynyt hänen luonaan, ja näennäisesti oli tämän uskollisen kristityn onnistunut saattaa hänet synnintieltä Kristuksen tykö. Mies poloinen otti nopat käteensä, ja hänen säkenöivät silmänsä, hänen värähtelevät huulensa ja vapiseva kätensä ilmaisivat kyllin selvään sitä taistelua, minkä hänessä herätti ensimäinen kiusaus antautua paheeseen, josta hän oli vannoen luopunut.