Tämän kaiken huomasi kiusaaja, joka piti silmällä uhriaan, niinkuin ilves vaanii saalistaan. "Luulen, ett'ei sinulla ole parempi käsi kuin minullakaan", alkoi hän lopulta välinpitämättömällä äänellä, "mutta ehkä Corvinus tahtoisi koettaa onneaan sinua vastaan, jos niin olisi, että määrättäisiin pikkuinen panos".
"Mutta sen tulee olla hyvin pieni — vain huvin vuoksi — sillä minä olen heittänyt pois pelaamisen". "Ei yhtä kertaa kerraksi lueta", oli vastaus. Oivaltaen viekkaan liittolaisensa viittauksen, suostui Corvinus tietysti helposti siihen.
Sopimusta myöten alottivat pelaajat ensin hyvin pienestä panoksesta. Torkvatus voitti, ja kun ei hän Fulviuksen kehoituksesta viiniäkään unhottanut pelin tähden, kävi hän kohta puheliaaksi. "Corvinus? Corvinus?" virkkoi hän ja pani käden otsalleen, ikäänkuin muistellen jotakin, "eikö se ole juuri se nimi, minkä Cassianus mainitsi?"
"Kuka?" kysyi puheena oleva kiihkeästi.
"Niin, oikein", jatkoi humaltunut aprikoimisiaan, välittämättä vastapelaajan kysymyksestä; "Corvinus, niin kutsuttiin sitä tappelupukaria, sitä poika-konnaa, joka teki väkivaltaa tuolle hienolle kristitylle nuorukaiselle, Pankratiukselle".
Corvinus oli käydä hänen kimppuunsa, kiukkuaan purkaakseen; mutta viittauksella pidätti Fulvius hänet ja ehdätti ennen häntä kysymällä: Tuo Cassianus, jonka mainitsit, on mainio koulumies, eikö niin? Missä hän nyt oleskelee? Tuo ilkeäjuoninen mies oli vallan oikein arvannut, että hänen liittolaisensa vain liiankin kernaasti tahtoi tietää vanhan opettajansa asuinpaikan, ja että tämä kysymys niin muodoin pulpahti esiin kuin hänen sielunsa syvyydestä, ja sentähden myös olisi paras keino suuttuneen tyynnyttämiseksi.
"Hän asuu — malttakaas — mutta ei toki, minä en tahdo olla petturi! Minä antaun kernaasti poltettavaksi ja kidutettavaksi sekä kuolemaan uskoni puolesta… Mutta pettämään en suostu ketään — ei, sitä en tee!" kuului vastaus, joka nyt annettiin sokeltavin kielin. Rupeamatta paikalla häntä tehokkaammin ahdistamaan, kävi viekas Fulvius Corvinuksen sijalle, koettaakseen, kuten hän sanoi, kerran onneaan hänkin, sillä hän huomasi liiankin hyvin vietellyn pelihimon olevan yhä kasvamassa. Vielä paremmin kahlitakseen vastustajansa, pani hän tottuneena nopanheittäjänä kaiken taitonsa liikkeelle ja asetti paljoa suuremman panoksen peliin. Vähän emmittyään teki Torkvatus samoin. Fulvius antoi hänen voittaa ja oli olevinaan äkäinen kärsimästään tappiosta. Torkvatus pani sen jälkeen kaiken voittonsa peliin. Fulvius, joka luki pöytään aivan yhtä suuren summan, hävisi vielä kerran, uskalsi vielä kaksinkertaisen määrän, hävisi taaskin — ja sitä menoa jatkui peli hiljaisuuden vallitessa. Voitto ja tappio kallistui vaihetellen puolelle ja toiselle, kunnes Fulvius, joka oli selvänä ja pelasi tyynesti, pysyväisestä pääsi voitolle.
Keskellä peliä katsahti Torkvatus peljästyneenä ylös. Luulihan hän näkevänsä kunnian-arvoisan vanhan opettajansa edessään. Mutta hierottuaan silmiään ja vakauduttuaan, ettei se ollut Polykarpus, vaan ainoastaan Corvinus, joka katsoi häneen tuijottavin silmin, jatkoi hän kiihkeästi peliään. Omantunnon ääni vaikeni — voitonhalun henki, kullanhimo, huimapäisyys olivat saaneet vallan.
Melkein mielettömänä paljosta juomisesta ja yhä uudistuvista tappioista, heitti hän viimein, ehtimiseen noudettuaan kultaa Fabiolan täydestä kukkarosta, itse kukkaronkin pöydälle. Kylmäverisesti kaatoi Fulvius siitä rahat pöydälle, luki ne ja pani rinnalle yhtä suuren summan. Molemmat varustautuivat viimeiseen heittoon. Nopat putosivat. Kaikki kolme katsoivat tiukasti niihin, ja loppu oli se, että Fulvius korjasi rahat haltuunsa, mutta Torkvatus raukesi ihan mitättömäksi ja peitti kasvot käsillään; hän vuoroin polki jaloillaan lattiaan, vuoroin kiristeli hampaitaan ja repi tukkaansa. Sill'aikaa oli Corvinus Fulviuksen viittauksesta hiljaa hiipinyt ulos.
Kun tuo syvälle langennut kovasti voihkaen purki mitä katkerimpia syytöksiä itseään vastaan, seisoi viettelijä hänen vieressään, kädet ristissä rinnallaan ja perkeleellinen vahingon-ilo silmissään, ikäänkuin olisi hän iloinnut uhrinsa sieluntuskista. "Mitä minun on tekemistä sinun kanssasi?" huusi syvästi kärsivä, nähdessään hänet.