Mielessään täytyi Corvinuksen myöntää hänen olevan oikeassa, ja lopuksi oli hän kovasti suutuksissaan omaan itseensä, miksi hän sen sijaan, että oli käyttänyt pöllöpäistä muukalaista vahtina, ei ollut jättänyt tuota tärkeää tehtävää jonkun taitavan pretoriaanin toimeksi. Uhaten barbaaria keisarin vihalla, tämän kun ei ollut tapana lievästi rangaista puuttuvaa virka-intoa, oli Corvinus juuri aikeessa lähteä Forumilta, mieli kovin apeana, kun dakialainen pidätti hänet. "Näetkös, päällikkö", alotti hän niin viekkaasti silmähtäen, ett'ei olisi uskonut hänen tuhman, miltei eläimellisen naamansa pystyvän semmoista ilmettä kuvastamaan, "näetkö, että me molemmat, sinä ja minä, olemme tässä asiassa melkein samassa asemassa?"
Corvinus vaaleni. Dakialainen oli osunut oikeaan. "Ja", jatkoi tämä, "jos mielit pelastaa itsesi, on sinun keksittävä pelastus minullekin. Sillä sinuthan keisari on tehnyt vastuunalaiseksi tästä kuinka sen nimi onkaan — — tästä laudasta".
"Olet oikeassa, ystäväni. Minun täytyy antaa tapahtumalle se varjo, ikäänkuin sinun päällesi olisi ylivoimalla karattu ja sinut olisi tapettu vartiopaikalla. Älä sentähden muutamaan päivään liikahda asunnostasi! Viiniä saat niin paljon kuin sua haluttaa. Pian on tämä ikävä asia peittyvä unhotuksen hämärään". Nämä näennäisesti hyvää tarkoittavat neuvot annettuaan, päällikkö poistui paikalta, ja pahaa aavistamaton sotamies hiipi hiljalleen kortteeriinsa.
Moniaita päiviä sen jälkeen löydettiin Tiberin rannalta erään dakialaisen ruumis, joka selvistä merkeistä päättäen oli kuollut murhaajan käden kautta. Tarkempaa tutkimusta ei siitä kumminkaan pidetty, vaan selitettiin yksinkertaisesti, että onneton juovuspäissään oli joutunut kahakkaan ja pudonnut veteen. Corvinus, joka olisi voinut asian juurta jaksain selittää, ei hiiskunut halkaistua sanaakaan. Hän oli kuitenkin, ahkerasti etsittyään kaikki paikat tyhjän laudan ympäriltä Forumilla löytänyt linkkuveitsen, jonka hän tunsi erään entisen koulutoverinsa omaksi. Toivoen tämän vielä joskus olevan hänelle suureksi hyödyksi, kätki hän sen huolellisesti ja riensi pois, hankkiakseen uuden jäljennöksen julistuksesta.
Täyden päivän tultua tulvaili joka haaralta joukottain uteliaita Forumille lukemaan tuota peljättävää julistusta. Mutta kun sen sijalla oli nähtävänä vain tyhjä lauta, nousi tavaton hälinä. Monet ihmettelivät niitten rohkeutta, joita oli totuttu pitämään pelkureina, mutta toiset olivat suutuksissaan kristittyjen kuulumattomasta julkeudesta; muutamat nauroivat niille virkamiehille, jotka olivat olleet julistuksen julkaisemisessa osallisina, toiset olivat kiukuissaan siitä, että jo valmiiksi suunniteltu kristittyjen vainoominen todennäköisesti tulisi siirtymään tuonnemmas.
Muissakin paikoissa, missä ylhäisen maailman oli tapana kokoontua, oli tämä asia päivän puheenaineena. Caracallan kylpylän kantavierasten joukossa ottivat myös vanhat tuttavamme, Calpurnius ja Fulvius, innokkaasti osaa keskusteluun. Scaurus nimisen asianajajan huomautettua, mikä merkillinen tapaus tämä ediktin katoaminen on, vastasi Fulvius kiihkeästi: "Valtio-petoksellinen loukkaus jumalaista keisaria kohtaan; se on oikea nimitys moiselle ilkityölle".
"Oletko kuullut", virkkoi kolmas, "että on ediktin luona vahtina seisoneen dakialaisen ruumis löydetty seitsemänkolmatta tikarinpiston lävistämänä?"
Tämän todenperäisyyttä epäili kuitenkin toinen, joka jyrkästi ja varmasti väitti, että kaikki oli tapahtunut noitumisen kautta; kristityt olivat muka taitavia noitiakin ja sen vuoksi juuri niin vaarallisia.
"Siinäpä se sitten syy lieneekin tuon uuden, ankaran ediktin julistamiseen", huomautti Fulvius. "Ja totisesti, kaikkeen siihen konnuuteen katsoen, mitä noista ihmisistä on kuultu, voitanee tuskin kyllin ankarasti kohdella heitä. — Vai mitä sanot sinä siitä?" jatkoi hän kääntyen tribuniin, joka oli tullut sisään tämän keskustelun kestäessä.
"Minä luulen", vastasi puhuteltu tyynesti, "että jos kristityt todella olisivat sellaiset, joina heitä pidetään, niin he tiettävästi ansaitsisivat tulla kokonaan hävitetyksi maailmasta. Mutta siinäkin tapauksessa tahtoisin suoda heille yhden tilaisuuden päästä pakoon".