"Hyvä on", aloitti vanhus taas kylmäkiskoisella äänellä, "tahdon puhua lyhyesti. Muista, veljenpoika, että se, joka ei pelkää rikoksien kautta saavuttaa loistavaa tulevaisuutta, hän ei myöskään saa kauhistua, katsellessaan jotakin mennyttä, mikä samallaisten keinojen kautta on tätä tulevaisuutta valmistanut. Tulevaisuushan on ennen pitkää sekin kuuluva menneisyyteen. Samoin kuin on olemassa jonkinlaista rehellisyyttä rikoksissakin, samoin tahdomme mekin vilpittömästi ja rehellisesti lausua ajatuksemme sopimuksestamme, ja siten myös toimia. Sinut on luonto varustanut runsaissa määrin itsekkyydellä ja viekkaudella, jota vastoin minä olen saanut rohkeutta ja tunnottomuutta noitten ominaisuuksien käyttämisessä. Kohtalomme ovat erottamattomasti toisiinsa punoutuneet — me joko yhdessä rikastumme tai yhdessä syöksymme turmioon".
Fulvius oli vaiti, mutta hän kirosi sydämessään sitä päivää, jolloin hän tuli Roomaan, ja vielä enemmän sitä hetkeä, joka niin vahvoilla siteillä oli kiinnittänyt hänet tähän hirvittävään, ankaraan mieheen. Niin mielellään kuin hän olisikin pudistanut päältään nämä kahleet, tunsi hän kuitenkin olevansa ikäänkuin taikavoiman kautta kytketty kiinni Eurotaaseen, ja hän oli setänsä suhteen niin voimaton kuin lammas jalopeuran kynsissä. Apein mielin heittäytyi hän vuoteelleen, mutta haki turhaan toivottua lepoa. — —
Mutta mitä on sillä välin tullut Torkvatuksesta? Emme huoli laveasti kertoella hänestä, vaan ainoasti lyhykäisesti viitata niihin tuskallisiin hetkiin, jotka hän vietti harhailemalla kolkoissa maanalaisissa käytävissä likellä niitä, jotka lepäsivät rauhassa vainajain kaupungissa, hän, luopio, petturi, Jumalasta eksynyt. Kuolema lakkaamatta silmien edessä, helvetti sydämessä, oi, se oli ahdistuksen ja epätoivon tila, jota ei käy kuvaaminen!
Oli jo myöhä ilta, kun hän vihdoinkin oli näkevinään valoa häämöttävän kaukaa. Hän ei ollut erehtynyt. Kun hän viimeiset voimansa ponnistaen oli kohoutunut hiukan, tuli hän siihen vakaumukseen, että se oli hautajais-saatto, joka läheni. Laulaen ja rukoillen pantiin ruumis sille valmistettuun hautaan, joka oli aivan likellä eksyksiin joutunutta. Hänet huomattiin vasta sitten kun hän hiljaa oli kysynyt lähinnä seisovalta, ketä siinä haudattiin.
"Säveän, sokean Cecilian, joka tän'aamuna joutui sotamiesten käsiin, on
Jumala ottanut tykönsä kotiin", oli vastaus.
"Siinä tapauksessa minä olen hänen murhaajansa!" sanoi onneton kumealla äänellä ja heittäytyi kovasti parkuen ja vaikeroiden maahan. Syvästi liikutettuina piirittivät hänet kantajat ja ne jotka olivat saattaneet tuota hiljaista tyttöstä hänen viimeiseen leposijaansa. Niitten joukossa oli myös Sebastianus, joka järkähtynein mielin nosti ylös itsesyyttäjän ja harvaan ja juhlallisesti lausui hänelle nämä sanat: "Sitten tulkaa ja katsokaamme kummalla oikeus on, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne veriruskeita olisivat, niin ne tulevat lumivalkeiksi; ja vaikka ne olisivat ruusunkarvaisia, tulevat ne kuitenkin villan kaltaisiksi".
Vanha piispakin lausui muutamia vakaita sanoja tuolle murretulle, mutta huolehti myös siitä, että jotakin virvoketta tarjottiin hänelle, jota hän niin hyvin tarvitsi. Koska Torkvatus osoitti sydämestään katuvansa ja näytti kovasti pelkäävän tuota hyvin tunnettua kiusaajaa ja kiusauksia, uskottiin hän kunnian-arvoisan Diogeneen ja hänen poikainsa turviin. Nämä hankkivat hänelle turvapaikan erään kristillisen naapuriperheen kodissa. Mielellämme tahdomme noitten uskollisten ystävien tavalla toivoa, että hänen katumuksensa on vilpitön, ja että hän, syvän lankeemuksensa nöyrryyttämänä, tästälähin tositeossa on tuottava kristitylle nimelleen kunniaa.
Neljästoista Luku.
Pankratius rakkaudentöitten harjoittajana.
Varhain seuraavana aamuna oli keisarillinen tribuni nuoren Pankratius ystävänsä luona. Kuten tiedämme, oli hän kuullut mitä keisari oli määrännyt Corvinuksen tehtäväksi sekä arvoisan Chromatiuksen ja hänen talonväkensä että vanhan opettajan Cassianuksen suhteen. Hän oli nyt tullut kehoittamaan nuorukaista, että tämä koettaisi välttää prefektin julman pojan pauloja ja varottaisi ystäviä.