Siihen ei innokasta Pankratiusta tarvinnut kehottaa kahtamiseen. Uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän suoriunut matkakuntoon, ja Rooman asukasten vielä maatessa sikeätä unta, ratsasti hän, sanottuaan sydämelliset jäähyväiset hellälle äidilleen, pois Appiuksen tietä, poiketakseen sitten vähemmin käytetylle ja sentähden turvallisemmalle tielle. Corvinus ei kuitenkaan pitänyt liikaa kiirettä. Luonnollisesti tahtoi hän itse olla johtamassa sitä joukkoa, joka lähetettiin Campaniaan suorittamaan ilmeisesti kunniakasta, paljon tuottavaa ja mieluista keisarillista käskyä; mutta osaksi rikkipiestyjen hartiainsa, osaksi tarpeellisten valmistusten tähden, saattoi hän vasta parin kolmen päivän perästä lähteä Roomasta. Siitä oli seurauksena, että kristityt sanansaattajat ennättivät melkoisen matkan vainoojistaan edelle, vaikka olivatkin kulkeneet pitkää kiertotietä.
Pankratius ja hänen seuralaisensa eivät suinkaan tavanneet ystäviänsä huvilassa kokonaan valmistaumattomina. Sanansaattajat otettiin kuitenkin mitä sydämellisimmin vastaan, ja sittekun Sebastianuksen kirje oli luettu julki, tultiin hartaasti rukoiltua ja vakaasti harkittua siihen päätökseen, että Chromatius seuraisi Fabiolan ystävällistä kutsua ja pysyttelisi toistaiseksi piilossa ystävättären huvilassa. Fabiola oli nimittäin, itsekään tietämättään miksi, kutsunut Chromatiusta viettämään jonkun ajan hänen huvilassaan. Niinikään aikoivat talon muutkin jäsenet eri tahoilta hakea itselleen turvapaikkoja, ja itse huvila jätettiin muutamien luotettavien kristittyjen orjien huostaan.
Kun sanansaattajat olivat suoneet itselleen ja hevosilleen tarpeellista lepoa, valmistausivat he matkaa jatkamaan ja lähtivät Fundiin, samaa tietä, jota Torkvatus hiljakkoin oli kulkenut. Väsyneinä ratsastajat poikkesivat vähäliikkeiseen, halvannäköiseen majataloon kaupungin ulkopuolella. Kyselemällä Pankratius pian löysi vanhan opettajansa asunnon. Varsin iloissaan tämä syleili rakastettua oppilastaan. Pankratius kertoi ukolle, mitä varten hän oli tullut, ja koetti mitä vakuuttavimmin kehottaa häntä lähtemään pakoon tai ainakin hakemaan itselleen piilopaikkaa. Mutta kaikki entisen oppilaan rukoukset ja kuvailut jäivät tuloksia vaille; ukkoa ei saatu pakotuumiin taipumaan, ja Pankratiuksen ei auttanut muu kuin suruisena lähteä majataloonsa ja jos mahdollista siellä odottaa asian päättymistä.
Tällä aikaa oli Corvinus valittuine seuralaisineen ennättänyt "kuvapatsaitten huvilalle" ja tunkeutui odottamatta veräjästä sisään taloon. Mutta täällä oli joka paikka autiona. Hän kolusi kyllä kaikki solat ja sopet, mutta ei suureksi kiusakseen löytänyt mitään, ei elävää olentoa eikä minkäänlaista kirjoitusta tahi kirjateosta, mikä olisi viitannut kristillisyyteen. Vihdoin hän sai käsiinsä orjan, joka työskenteli puutarhassa. Tältä kysyi hän äreissään, missä hänen herransa oleskelee.
"Isäntä ei sano orjalle, minne hän menee", vastasi puhuteltu murteellisella latinankielellä.
"Sinä teet pilaa minusta", yrmyili Corvinus. "Sano, mitä tietä hän ratsasti pois ystävineen".
"Tuota tietä läpi veräjän", oli vastaus.
"Ja mihin se vie?"
"Näetkö tuolla?" vastasi puhuteltu. "Näetkö veräjän? Sen näet kyllä, mutta mitään muuta et näe. Niin on minunkin laitani. Minä teen työtä tässä, enkä näe muuta kuin mitä veräjän sisäpuolella on".
"Voinethan ainakin sanoa, milloin he lähtivät?" jatkoi Corvinus.