"Tarkoitatko, sittenkun ne kaksi olivat tulleet Roomasta?"
"Mitkä kaksi?" kysyi Corvinus.
"Toinen oli pulska nuorukainen, joka lauloi niin kauniisti; toinen oli suuri vahva mies, jolla oli jättiläisen voimat. Näetkö tuon nuoren puun tuolla nurmikolla? Sen tempasi hän ylös juurineen yhtä helposti, kuin minä nostan tämän lapioni maasta".
"Taaskin nuo kaksi!" tiuskasi Corvinus vihan vimmassa. "Vielä kerran on tuo hävytön nulikka tehnyt aikeeni tyhjäksi ja kumonnut toiveeni. Mutta sen on hän saava kalliisti maksaa!"
Vähän aikaa levähdettyään lähti Corvinus jälleen liikkeelle, päätettyään sitä ennen vahvasti, että vihattu opettaja saisi kaksinkertaisesti tuta hänen vihaansa. Mutta mitä, jos hänen pahahenkensä tässäkin kohden tekisi hänen aikeensa mitättömäksi!
Koston ajatuksia hautoen tuli hän Fundiin ja lähti heti vanhan opettajansa asuntoon. Täällä hän tapasi opettajan uusien oppilaittensa ympäröimänä. Kunnian-arvoisa vanhus tarjosi ystävällisesti kätensä entiselle oppilaalleen, mutta tämä herjasi häntä ja haukkui valtion-kavaltajaksi ja kunnottomaksi kristityksi, ja kehoitti raakoja, pakanallisia poikia päästämään nurjamielisyytensä valloilleen ankaraa, arvotonta opettajaansa kohtaan. Jumalaisen keisari Maksimianuksen nimessä antoi hän heille luvan tehdä vanhukselle mitä he tahtoivat.
Tuskin olivat nämä sanat lausutut, ennenkuin kirjoja, kirjoitustauluja ja muita koulutarpeita alkoi kaikilta tahoilta sinkoilla kunnianarvoisen ukon päälle, joka seisoi vastustajainsa edessä ristissä käsin, kunnes hän verissään kaatui Corvinuksen jalkojen juureen, joka riemulla katseli uhrinsa tuskia. — Mutta me jätämme tämän verityön ja sen tekijät, jotka Corvinuksen yllyttäminä olivat nuorten tiikerien tavoin hyökänneet uhrinsa päälle, ja sitten riemuiten juosseet tiehensä, kehuakseen kotona tätä urotyötään. Sittekun Corvinus perkeleellisellä mielihyvällä oli katsellut tätä näytelmää, lähti hänkin pois välittämättä sen enempää kuolevasta opettajasta. Muuan uskollinen palvelija nosti sitten Cassianuksen, joka oli lähellä hengenheittoaan, varovasti vuoteelle, eikä hän sopimusta myöten myöskään unhottanut lähettää sanaa Pankratiukselle. Jättäen valmistukset paluumatkaa varten toverinsa asiaksi, kiiruhti kutsuttu viipymättä kuolinvuoteen luo. Kirkastunein kasvoin kuoleva ojensi kätensä rakastettua oppilasta kohti, ja parisen tunnin kuluttua oli hän rauhallisesti nukkunut kuolon uneen. Parin uskotun auttamana onnistui Pankratiuksen kuitenkin saada toimitetuksi vainajalle hiljaiset, kristilliset hautajaiset.
Kun marttyrin maalliset jäännökset oli siunattu viimeiseen lepoon, lähtivät Pankratius ja Qvadratus raskain mielin paluumatkalle. Ei ollut ensinmainitun helppo saada hillityksi vihaansa tämän verityön johdosta, joka ei ollut tapahtunut ainoastaan Corvinuksen toimesta, vaan jota tämä ihmis-hirviö vielä säälittä ja tunnonvaivatta itse oli katsellutkin.
Mitä tunnonvaivoihin tulee, niin hän kuitenkin erehtyi, sillä tuskin oli Corvinus saanut kostonhalunsa tyydytetyksi, kuin hän jo tunsi, miten häpeällisesti oli menetellyt. Sitäpaitsi pelkäsi hän mitä isänsä siitä sanoisi, sillä tämä oli aina pitänyt Cassianusta suuressa arvossa. Ja mitä sanovat noiden ilkikuristen viikarien vanhemmat siitä, että heidän poikansa hänen johdollaan olivat tehneet itsensä syypääksi rikokseen, joka oli miltei isänmurhan veroinen?
Tuskallisten omantunnon vaivojen kalvamana hän käski vihoissaan, että kotimatkalle oli heti lähdettävä Fundista, mutta silloin sai hän tietää, että se oli mahdotonta: hevoset tarvitsivat muutaman tunnin levätä. Tämä teki hänet vielä alakuloisemmaksi, ja häädyttääkseen itsesyytökset ja levottomuuden, turvautui hän pikariin. Viimein lähti hän seuralaisineen liikkeelle, mutta pysähtyi muutamien tuntien kuluttua uudelleen, ja vasta yön pimetessä jatkettiin matkaa. Tien, joka kulki lehtokujannetta myöten pitkin sitä suurta kanavaa, johon vesi Pontinin soista virtaa, oli pitkällinen sade liottanut ja tehnyt niljakaksi.