Eipä Corvinuksen tila todentotta ollut kadehdittava. Kiukusta ja ylenmääräisestä viininjuonnista tulistuneena, tuskitteli hän, kun ei matka kylliksi nopeasti joutunut, ja koetti lakkaamatta ruoskanläimäyksillä pakottaa uupuneita hevosia kiireemmin kulkemaan. Viimein pillastuivat kiusatut elukat, vaunut paiskautuivat tiepuolesta toiseen ilman että toverit kykenivät häntä seuraamaan tai tulemaan johtajalleen avuksi. Corvinus huusi ja kiroili, mutta tästä oli vain seurauksena, että vauhkot hevoset sitä hurjemmin laukkasivat, kunnes vaunut särkyivät ja Corvinus suistui päistikkaa veteen.
Juuri tuona onnettomana hetkenä tuli kaksi meille tuttua ratsastajaa nelistäen paikalle. He olivat jonkun matkan päässä huomanneet tuon uhkaavan vaaran ja sen johdosta kannustaneet ratsujaan ja saapuneet onnettomuuspaikalle, voimatta kuitenkaan estää tapaturmaa. Tuossa tuokiossa hyppäsi Pankratius satulasta alas ja tunsi nousevan kuun himmeässä valossa entisen koulutoverinsa, joka turhaan koki kompuroida ylös liejuisesta vedestä. Tässä kohdin ei ollut tosin syvä, mutta savinen ranta oli niin liukas, että niin pian kuin hän koetti kiivetä ylös, luisui hän aina takaisin ja pulahti etemmäksi veteen, missä tietysti oli syvempi. Ei ihmettä siis, että hän lopulta kontistui ja uupui aivan kokonaan, kun oli niin monta kertaa turhaan yrittänyt vastentahtoisesta kylvystään nousta.
"Olisi aivan paraiksi hänelle, jos jättäisimme hänet oman onnensa nojaan", mutisi tuima soturi.
"Hiljaa, hiljaa, Qvadratus, älä puhu siten! Pidä kiinni minua lujasti! — Kas niin!" sanoi nuorukainen ja, pidellen kiinni jättiläismäisestä ystävästään, kumartui hän penkereen yli ja tarttui vihollisen käsivarteen, juuri samassa silmänräpäyksessä, kun tämä hellitti kuivan oksan, josta oli pitänyt kiinni ja nyt voimatonna vaipui takaisin veteen. Se olisi epäilemättä ollut hänen viimeinen yrityksensä. Yhdistetyin voimin onnistui näiden kahden ystävän saada vedetyksi hänet kuivalle maalle ja laskea hänet, surkeasti ryvettyneenä, tielle. Kuinka olisivat kristityt nuorukaiset nyt voineet heidän edessään voimatonna makaavalta viholliselta kieltää apuaan! Päin vastoin he koettivat kaikin keinoin saada hänet virkoamaan eloon, ja se heille onnistuikin.
Juuri samassa tuokiossa, kuin hän aukaisi silmänsä, saapuivat hänen seuralaisensa. Pelastajat jättivät hänet puoleksi tiedottomana heidän huostaansa ja uskoivat heidän käsiinsä myöskin kukkaron, joka oli solahtanut hänen vyöstään. Mutta veitsen, jota Corvinus alati kantoi myötään, sen kun tuli olla todistuksena hänen verivihollistaan vastaan, joka oli repinyt alas ediktin, otti Pankratius itselleen; se oli myöskin pudonnut pelastettavan tunikasta. Seuralaiset uskottelivat jäljestäpäin, että he olivat pelastaneet johtajansa, mutta että hänen kukkaronsa epäilemättä oli hukkunut syvään liejuun. He kantoivat hänet lähellä olevaan tupaan, ja, hänen maatessaan, pitivät he lystiä elämää varastetuilla rahoilla, jotka olivat joutuneet heidän huostaansa.
Sinä päivänä oli kaksi, pakana ja kristitty, harjoittanut kostoa. — — —
Jos uuden, lämpimiä kylpyjä varten aiotun talon rakentaminen oli ollut pääasiallisesti kristittyjen tehtävänä jo ennen ediktin antamista, niin ei ole ihmeteltävä, jos kristittyjen työmiesten lukua ja kärsimyksiä yhtä mittaa lisättiin ediktin julkaisemisen ja siitä aiheutuneen vainon jälkeen. Ja kun oli saatu tietää, että Diokletianus itse ennen pitkää omassa personassaan saapuisi tätä mielirakennustaan vihkimään, niin kristittyjä työmiehiä yht'äkkiä lisättiin toinen verta. Joka päivä saapui läheltä ja kaukaa, Lunan satamasta, Sardiniasta, jopa aina Krimistäkin saakka pitkät jonot niitä, joita pidettiin mitä suurimpina rikoksentekijöinä, ja jotka nyt saivat vaihtaa kovan työnsä vuorikaivoksissa ja kivilouhoksissa tähän vielä raskaampaan rakennustyöhön. Kaikista raskaimmat, enimmin rasittavat työt: rakennusaineitten kantaminen, kivien halkaiseminen ja veistäminen, muurilaastin sotkeminen ja paikalle kuljettaminen, muurien rakentaminen j.n.e., jätettiin muitta mutkitta kristittyjen tehtäväksi. Palkaksi vaivaloisesta työstään eivät he saaneet enempää kuin mitä työssä käytetyille juhdillekin, muuleille ja härjille, tuli osaksi! Lepopaikka ei parempi tallia ja ravinnoksi ainoastaan mitä oli välttämättömästi tarpeellista heidän hengissä pysyttämisekseen, samaten verhoksikin vain kaikkein tarpeellisimmat — siinä kaikki, mitä heillä oli odotettavina. Jalkaraudat, joiden tuli estää heitä pakenemasta, lisäsivät nekin melkoisesti heidän kärsimyksiään; sitäpaitsi oli heitä silmällä pitämään asetettu armottomia päällysmiehiä, jotka noita turvattomia rääkkäsivät, ruoskimalla heitä silloinkin, kun he kovassa työssä yhtämittaa ponnistelivat — tapahtui tämä sitten esimiesten mielen nouteeksi tai omasta julmuuden halusta.
Rooman kristityt koettivat parhaansa mukaan auttaa näitä kärsiviä uskonveljiään. Vahtia lahjomalla onnistui monen rohkeamielisen nuorukaisen toimittaa heille voimallisempaa ruokaa tai lämpimämpiä vaatteita tai antaa heille rahaa, millä he saattoivat taivuttaa vartijansa leppeämmiksi.
Valitettavasti oli tähän kristittyjen yhteenkasaamiseen toinenkin syy. Sitenhän aina oli käsillä tarpeellinen varasto joukko-uhreja niitä verisiä näytelmiä varten, joita useasti pantiin toimeen juhlatilaisuuksissa.
Semmoinen oli nyt tulossa. Vaino ei ollut tähän asti ollut erinäisen ankara: rikkaista ei ollut vielä kukaan joutunut sen uhriksi. Ensimäisen päivän epäonnistuminen ei ollut vielä kokonaan haihtunut mielistä; odotettiin yhtämittaa suurenmoista ja ankaraa jälkinäytöstä, joukko-mestausta. Kansa vaati enemmän huveja ja sillä oli suuria aiheita toivoa, että se saisi kylliksensä niitä keisarin syntymäpäiväjuhlain aikana. Villit pedot, joiden kiljuntaa Sebastianus ja Pankratius olivat kuulleet hiljaisena kuutamoyönä, kiljuivat vielä sitä saalista, joka oikeutta myöten näytti olevan heille tuleva.