Kohta sen jälkeen Sebastianus vietiin mestauspaikalle. Sidottuna puuhun ja ympärillään nuo valitut jousimiehet, odotti hän vain surmannuolta. Mies mieheltä jännitti jousensa, nuoli toisensa jälkeen sattui turvattomaan ja tuotti hänelle kovia tuskia. Katsojat nauroivat ja laskivat pilaa, ikäänkuin olisivat katselleet jotakin huvinäytelmää. Verta vuotaen useista haavoista lyyhistyi marttyri raukka vihdoin alas ja näytti kuolleelta, jonka tähden Hyfaks, sittenkun oli päästänyt auki köydet, laski hänet maahan ja poistui miehineen paikalta.
Kohta sen jälkeen tulivat orjat noutamaan ruumista, kuten sovittu oli. Kun he kannettavineen poikkesivat katakombeihin vievälle tielle, kuiskasi heille musta naisen haamu: "Hän elää vielä!" Sentähden eivät kantajat pitemmältä seuranneet sitä tietä, vaan kääntyivät Irenen asunnolle päin. He saattoivat sitä varmemmalla uskalluksella menetellä niin, koska keisari edellisenä iltana oli lyhyemmäksi aikaa muuttanut lempilinnaansa asumaan. Lääkäri Dionysius, joka heti kutsuttiin, ilmoitti, ettei yksikään haavoista ollut kuolettava, vaan että verta oli kuitenkin vuotanut siksi viljalti, ett'ei sairas viikkokausiin kykenisi vuoteeltaan nousemaan.
Neljänkolmatta tunnin kestäessä tuli musta orjatar joka tunti kuulustelemaan haavoitetun vointia. Määräajan loppuunkuluttua vei hän Fabiolan Irenen asuntoon, jotta hän itse saisi nähdä haavoitetun vielä hengittävän, joskin heikosti. Sen jälkeen Fabiola heti kirjoitti orjattarelleen vapauskirjan ja maksoi hänelle ennen määrätyn summan. Tämän johdosta kaikui vielä samana iltana koko Palatinon kukkula hurjista juomingeista, jotka yhdessä mitä raaimpain, iljettävimpäin tapojen kanssa kuuluvat afrikkalaiseen häitten viettoon.
Fabiola tiedusteli niin sydämellisellä osanotolla Sebastianuksen tilaa, että Irene luuli häntä kristityksi. Ensimäisen kerran tyytyi hän siihen, että ovella kyseli hänen vointiaan ja pisti ystävänsä rakasmielisen hoitajattaren käteen melkoisen rahasumman kulunkien suorittamista varten. Mutta kun potilas muutamien päivien kuluttua oli jonkun verran toipunut, suostui Fabiola mielellään emännän ystävälliseen pyyntöön, ja astui nyt ensi kerran elämässään täysin tietoisena kristillisen perheen keskuuteen.
Ireneen olemme jo pikapäiten tutustuneet. Hän oli jonkun aikaa sitten jäänyt leskeksi, mutta hänen ja hänen kahden tyttärensä oli sallittu pitää asunto, jossa hän oli kokenut niin paljon sekä iloa että kärsimyksiä yhdessä Cartulluksen kanssa. Talon molempain tytärten välillä oli paljo erilaisuutta, sen huomasi Fabiola varsin hyvin, lähemmin tutustuttuaan heihin. Toinen käyttäytyi uppiniskaisesti ja laaduttomasti lempeätä äitiä kohtaan sekä näytti pitävän perheen monivuotista ystävää talossa vastuksena. Nuoremman tyttären käytös sitä vastoin oli täysi vastakohta tälle. Irene itse oli tosikristityn perheen-emännän kuva, aina niin sävyisä ja tyyni, niin ahkera ja ymmärtäväinen, niin omaa voittoa pyytämätön ja sydän täynnä innokasta rakkautta. Fabiola tunsi ehdottomasti mieltymystä tuohon lempeään, yksinkertaiseen rouvaan. Tämä, jolla alussa ei ollut aavistustakaan siitä, että tuo jalo patriisitar ei ollut kristitty, ei muuttanut käytöstään häntä kohtaan sittenkään, kun oli saanut tietää asian oikean laidan. Fabiola taas havaitsi nöyryytyksekseen, että tuo häijy tytär oli pakana, niinkuin hänkin. Tiheät käynnit kristityssä kodissa haihduttivat suuressa määrin Fabiolan ennakkoluuloja kristin-uskoa kohtaan.
Vaikka Sebastianuksen paraneminen kävi kovin vitkaan, teki Fabiola yhdessä hänen uskollisen hoitajansa kanssa suunnitelmia hänen muuttamisekseen Campaniassa olevaan huvilaan. Sebastianuksen hengittäessä raitista maanilmaa ja saadessa siitä uusia voimia, oli Fabiolalla oleva tilaisuutta puhella hänen kanssaan kristin-uskosta. Tämmöiset olivat hänen tuumansa — mutta Jumala oli päättänyt toisin.
Emme yritä lukijalle kuvaamaan Sebastianuksen tunteita. Kun on toivonut marttyriutta, rukoillut sitä ja kestänyt kaikki sen tuskat, niin pitkälle kuin se inhimilliselle tajunnalle suinkin on mahdollista, kun on kuollut siihen ja sulkenut silmänsä tälle maailmalle — ja sitten herää siinä jälleen, ei marttyrinä, vaan tavallisena toivioretkeläisenä — se on todellakin paljoa kovempi koetus kuin itse marttyrikuolema. Eikö hänen kohtalonsa ollut sama kuin miehen, joka on yrittänyt purjehtia myrskyisenä yönä pauhaavan merenvirran poikki ja, tuntimääriä taisteltuansa, kun hänen pieni venheensä on keikkunut sinne tänne aalloissa ja ollut vähällä mennä kumoon, hän taas näkee olevansa samalla rannalla, mistä lähtikin? Eikö hänet oltu palautettu maailmaan, annettavaksi, kuten apostoli Paavali, uudelleen saatanan enkelin valtaan, jonka tuli lyödä häntä poskille, sittenkuin hän oli ollut paratiisissa ja kuullut taivaallisia sanoja, joita ei kenenkään ihmisen ole sallittu puhua? — Mutta ei sittenkään yhtään valituksen sanaa kuulunut hänen huuliltaan. Ääneti taipui hän Jumalan tahdon alle siinä varmassa toivossa, että hänen kumminkin suotaisiin kuolla marttyrinä. Hän toivoi niin hartaasti marttyrinkruunua, että hylkäsi kaikki pako- tai piileymis-ehdotukset.
"Minulla on nyt kahta suurempi oikeus", tapasi hän sanoa, "puhua rohkeasti ja empimättä vainotuille. Tätä oikeutta aion käyttää hyväkseni niin pian kuin kykenen vuoteelta nousemaan. Hoitakaa sentähden minua hyvin, että se sitä pikemmin voisi tapahtua".
Seitsemästoista Luku.
Taistelevasta riemuitsevaan kirkkoon.