Ennenkuin seuraamme Sebastianuksen elämänvaiheita loppuun asti, tahdomme ensin pikimiten katsahtaa, mitä hänen ilmiantajansa tällä välin on toiminut. Tuskin tarvitsemme sanoa, että Fulvius tunsi kovasti pettyneensä toiveissaan, mitä tulee hänen osuuteensa kuolemaan tuomitun luullusta suuresta omaisuudesta. Hänen katala tekonsa ei ollut tuottanut hänelle oikeastaan mitään. Tuiman setänsä pilkan ja naurun kannustamana hän silloin turvautui toiseen keinoon. Rahojahan täytyi kaikissa tapauksissa saada hankituksi, sitä hänelle Eurotas joka päivä muistutti. Mutta eikö rahoja ollut yllinkyllin rikkaan Agneen hallussa? Ja eikö Agnes ollut täydellisesti hänen vallassaan, sittenkun hän oli saanut tietää Agneenkin olevan kristityn?
Kun hyljätty kosija ei uskaltanut toivoa mahdolliseksi saada suullisesti viedä perille pyyntönsä, kääntyi hän sentähden kirjallisesti Agneen puoleen, ilmaistakseen kohteliain sanoin yhä kasvavan, vilpittömän taipumuksensa ja pyytääkseen häntä mitä hartaimmin suostumaan hänen tarjoukseensa. Kirjoituksensa lopussa hän viittailemalla huomautti, että jos hänen nöyrin pyyntönsä ei sattuisi tulemaan huomioon otetuksi, hänen velvollisuutensa silloin mahdollisesti pakottaisi hänet valitsemaan muita keinoja.
Piakkoin saikin hän tyynen ja kohteliaan, mutta samalla selvin sanoin laaditun vastauksen, jossa suoraan lausuttiin, että avioliitto hänen kanssaan ei voinut koskaan tulla kysymykseen. Tämä toistamiseen annettu kieltävä vastaus sammutti senkin tunteen kipinän, joka mahdollisesti tähän saakka vielä oli Fulviuksen sielussa tuikkinut. Nyt tahtoi hän, tosin kaikkea älykkäisyyttä noudattamalla, esiintyä jyrkästi ja säälimättömästi Agneeta vastaan. Sen oli hän lujasti päättänyt.
Fabiola, saatuaan varmasti tietää, ettei Sebastianus millään muotoa suostu pakenemaan, oli tehnyt sen arveluttavan päätöksen, että hän koettaa pelastaa Sebastianuksen vastoin hänen tahtoaan, hankkimalla hänelle keisarilta armahduksen. Voi, kuinka vähän Fabiola tunsi ihmissydämen pahuutta! Hänessä asui se varma luottamus, että Maksimianus, niin tulinen kuin hän saattoi ollakin vihansa kuohahtaessa, ei kuitenkaan toistamiseen tuomitsisi ihmistä kuolemaan. Eihän kaikki sääli ja armahtavaisuus sentään liene sammunut hänen sydämessään, ajatteli Fabiola, ja toivoi sitä paitsi, että hänen rukouksensa ja kyynelensä saisivat nämä paremmat tunteet vireille, samaten kuin kesän helle loihtii ilmi kätkössä olleen nesteen kovasta puusta. Hän lähetti sentähden, anomuskirjan keisarille pyytäen puheillepääsyä, ja että tähän armollisesti suostuttaisiin, liitti hän anomuskirjansa oheen kallis-arvoisen jalokivisormuksen, sillä tyrannin ahneus oli hänelle kyllin tunnettu.
Lahja kyllä kelpasi, mutta ei tehnyt toivottua vaikutusta. Fabiolan annettiin muitta mutkitta tietää, että hän yhdessä toisten armon-anojain kanssa maaliskuun 20 p:nä saisi odottaa Palatinon palatsin luona ja ojentaa anomuksensa keisarille hänen tullessaan isoja portaita alas matkalla uhraamaan. Niin vähän kuin tämä vastaus antoikin aihetta toiveihin, päätti Fabiola panna kaiken tarmonsa liikkeelle, päästäkseen tarkoitustensa perille.
Pukeutuneena surupukuun liittyi ylhäinen patriisitar määrättynä päivänä pitkään riviin, äitien, lasten ja sisarusten joukkoon, jotka olivat tulleet ojentamaan esiin supliikkejaan vankiloissa nääntyväin tai epäterveellisissä vuorikaivoksissa työskenteleväin omaistensa puolesta. Siinä oli niin monta murheen-alaista, että Fabiolan toiveet suotuisan vastauksen saamisesta alkoivat kovasti horjua. Viimeinen toivonkipinä hänen sydämessään sammui, kun hän näki keisarin tulevan portaita alas, vaikka huomasikin tuon säteilevän jalokivisormuksen hänen sormessaan. Fabiola näki, kuinka suurissa määrin anomuskirjoja hänelle ojennettiin, mutta näki myöskin, että hän äkäisesti heitti useimmat luotaan, luomatta niihin edes katsettaankaan; ainoastaan ylen harvoin jätti hän jonkun kirjoituksen sihteerilleen, joka näytti melkein yhtä käskevältä kuin hänen herransakin. Kuinka vähän tämmöinen näky oli omiaan luomaan rohkeutta armonanojain mieliin!
Vihdoin viimein oli Fabiolan vuoro tullut. Keisari seisoi vielä kaksi askelmaa ylempänä häntä. Fabiolan sydän tykytti melkein kuultavasti, vähemmin pelosta tyrannia kohtaan, kuin siksi, että hetki, joka oli ratkaiseva hänen ystävänsä kohtalon, oli käsissä. Hän olisi tahtonut rukoilla tai ainakin lähettää huokauksen ahdistetusta rinnastaan ylös kaikkivaltiaan auttajan puoleen mutta tämähän oli hänelle vielä tuntematon Jumala!
Maksimianus kurotti juuri kätensä ottamaan anomuskirjaa, jota hänelle ojennettiin, kun hän yht'äkkiä veti sen takaisin ja kääntyi katsomaan sinnepäin, josta oli kuullut nimeään kovaan huudettavan. Fabiolakin katsahti ylös; ääni oli hänelle tuttu. Hänen edessään, korkealla valkoisessa marmoriseinässä, sijaitsi se avattu ikkuna, josta valoa pääsi Irenen asunnolle johtavaan solaan. Siinä ikkunassa näki hän Sebastianuksen, kalpeana ja huonona, kirkastetuin kasvoin, tyynenä ja vakavana — ihana, mieltä liikuttava kuva. Sebastianus oli kuullut keisarin tuloa ilmaisevat torventorahdukset ja asettunut ikkunaan, tervehtiäkseen häntä.
"Maksimianus", huusi hän kuivankolahtavalla äänellä.
"Kuka olet sinä, konna, joka niin julkeasti uskallat mainita keisarisi nimeä?" huusi tyranni.