"Minä olen kuin kuolleista noussut varottaakseni sinua! Varo itseäsi! Koston ja vihan päivä on lähellä! Olet kastanut tämän kaupungin maaperää Jumalan pyhien verellä ja heitättänyt heidän ruumiinsa virtaan tai rikkatunkiolle! Kaikkien rikostesi ja kauhistavain tekojesi tähden olet Jumalan tuomion alaiseksi joutunut; pian on hänen vihansa polttava sinut. Sinä olet kärsivä hirmuvaltiaan kuoleman, mutta Jumala on antava kirkollensa keisarin oman mielensä jälkeen. Käänny sentähden, sinä jumalaton, kun vielä aikaa on! Pyydä Jumalalta armoa ja anteeksi-antoa ristiinnaulitun nimessä, jota tähän asti olet vainonnut!"

Äänetön, juhlallinen hiljaisuus vallitsi näitä mahtavia, profetallisia sanoja lausuttaessa. Keisarikaan ei voinut karkoittaa povestaan kunnioituksen ja pelvon sekaista vaikutusta; hänen kielensä oli kuin rampeutunut. Mutta ei kauan. Hyvin kohta hän jälleen tointui hämmästyksestään ja huusi julmistuneena: "Halloo! Menköön joku heti ylös ja tuokoon tänne tuon", — hän vältti lausumasta nimeä. "Hyfaks, tule tänne!" Mutta Hyfaks, joka ensi silmäyksellä oli tuntenut Sebastianuksen, oli oitis lähtenyt käpälämäkeen eikä tuntenut itseään varmaksi ennenkuin omassa kortteerissaan. Corvinus, jonka keisari sattui näkemään, lähetettiin häntä noutamaan. Raskain mielin totteli tämä tuota peljättyä käskyä.

Hänen tullessaan oli jousimiesten kortteeri täydessä puolustustilassa. Viisikymmentä miestä oli asetettu järjestykseen kahden puolen pihaa, ja etunenässä seisoivat Hyfaks ja Jubala. Nuo mustat haamut, jotka seisoivat siinä äänettöminä ja liikkumattomina, käsivarret ja rinnat paljaina, jouset vireissä ja surmaa tuottavat nuolet suunnattuina sisäänkäytävää kohden, näyttivät basalttipatsailta, jotka riviin asetettuina muodostivat sisäänkäytävän egyptiläiseen templiin.

"Hyfaks", huusi Corvinus vapisevalla äänellä, "keisari käskee kutsua sinua".

"Sano hänelle alamaisimmasti minun nimessäni", vastasi maurilainen, "että väkeni on vannonut olla päästämättä ketään portista sisään, ilman että sata nuolta on lävistänyt hänen rintansa, niin kauan kuin ei keisari merkin kautta osoita, että hän on antanut meille anteeksi".

Tätä vastausta viemään riensi Corvinus takaisin. Nauraen kuunteli häntä keisari. Afrikkalaiset jousimiehet olivat ihmisiä, joiden kanssa hän ei halunnut joutua vihoihin. Hän tarvitsi heitä liiankin hyvin; ne olivat hänelle aivan välttämättömät, kun piti toimittaa pois epämieluisia uhreja. "Ovelat veijarit!" huudahti barbari nauraen. "Se, vie tämä sormus päämiehen mustalle eukolle!" Niin sanoen veti hän sormestaan Fabiolan hänelle lahjoittaman mainion sormuksen ja ojensi sen sanansaattajalle, joka toistamiseen juoksi tunnetulle kortteerille ja, lausuttuaan asiansa, nakkasi sormuksen portista pihaan. Jouset painuivat heti alas ja kaikki jänteet riippuivat höllällä. Ilosta ulisten juoksi Jubala ja otti ylös sormuksen; siitä syntyi kuitenkin jo heti riita hänen ja hänen ahneen herransa ja miehensä välillä, joka katsojain äänekkäiden mielihyvän ilmaisujen kaikuessa paiskasi hänet maahan ja otti häneltä pois aarteen. Eiköhän tuo nuori vaimo jo näinkin lyhyen yhdys-elämän jälkeen ollut tullut siihen vakaumukseen, että hän orjuudesta oli siirtynyt toiseen ja monta vertaa raskaampaan orjuuteen?

Ollen viekkaudessa arvoisan puolisonsa veroinen, ei puolinaisen tekonsa puolustaminen ollut Hyfaksille mikään vaikea tehtävä. Väittäen keisarillisen käskyn epäselvyyden olevan syynä kaikkeen, ei hän sanonut olevansa vastuun-alainen mistään.

"Kuinka lieneekin, olen minä tällä kertaa itse pitävä huolen siitä, että työ kunnollisesti suoritetaan", vastasi Maksimianus ja käski sen jälkeen kahden, kurikoilla varustetun miehen astua lähemmäksi. Sebastianus raahattiin alas ja tapettiin hirmuvaltiaan edessä, joka kylmäverisenä katseli tätä kamalaa toimitusta. [Maksimianuksesta ja hänen nimenomaisesta kiellostaan huolimatta vietiin marttyrin ruumis katakombeihin.] Kun keisari huomasi Fabiolan ja otaksui hänen olevan tuon jalon patriisittaren, joka oli lahjoittanut hänelle jalokivisormuksen, kysyi hän ainakin hieman kohteliaammalla tavalla kuin muutoin: "No, mikä sinun pyyntösi sitten on?" Mieli valtavasti järkytettynä siitä, mitä äsken oli tapahtunut hänen silmäinsä edessä ja tuskin kyeten saamaan sanaa suustaan, vastasi Fabiola vapisevalla äänellä: "Herra, minä pelkään sen jo olevan myöhäistä!"

"Minkätähden myöhäistä?" kysyi Maksimianus hätäisesti silmäten pergamenttia. Sitten jatkoi hän leimuvin katsein: "Kuinka, tiesitkö sinä Sebastianuksen elävän? Oletko sinä kristitty?"

Miksikä Fabiolan oli niin vaikea vastata siihen kieltävästi? Mikä vaikutti, että hän hädintuskin sai sanan sujumaan huuliltaan? — "Mutta oletpa oikeassa, se on myöhäistä", jatkoi keisari ystävällisellä äänellä ja salli armonpyytäjän, joka uupumuksesta oli vähällä lyykistyä maahan, poistua paikalta. "Mutta nytpä johtuu mieleeni", sanoi hän ja pidätti Fabiolan, "että olen unhottanut kiittää sinua siitä kauniista sormuksesta, jonka lahjoitit minulle. Minä saatoin Hyfaksin vaimon onnelliseksi sillä. Mustassa kädessä on se säteilevä vielä paremmin kuin minun sormessani. Hyvästi!"