Noilta turmantuojilta marmori-portailta horjuili Fabiola Irene emännän hiljaiseen asuntoon. Samoinkuin hän itse olivat äiti ja tytärkin syvästi murheissaan, — mutta mistä johtuu, että kristityt kantoivat kovia tuskiakin tykkänään toisella tavalla kuin hän itse? Tämä ajatus tunkihen ehdottomasti lohduttoman patriisittaren mieleen. Kansajoukon hajaannuttua lähti hän, sydämelliset jäähyväiset sanottuaan, miettiväisenä asuntoonsa.
Murhemielin ja itseensä vaipuneena haki hän yksinäisyyttä ja istui siinä kauan, synkissä ajatuksissa. Hänet havautti mietteistään kreikkalainen orjatar Graia, joka jätti hänelle kirjeen. Mutta kuinka säikähtyikään tyttö, kun hän, joka kunnioituksen vaatiman matkan päässä odotti hallitsijattaren käskyä, päätyi näkemään minkä vaikutuksen kirje teki häneen.
Fabiola oli näet pikaisesti vilkaistuaan siihen kavahtanut ylös, kovaan huutaen ja lyöden yhteen käsiään, ja vaipui sitte surkealla äänellä valittaen leposohvalleen. Maattuaan siinä muutamia tuokioita näköjään tiedottomana, kouristuksen tapaisesti pidellen kirjettä molemmilla käsillään, kysyi hän tyynesti, kooten kaiken tahdonlujuutensa, kuka oli kirjeen tuonut ja käski, että sanantuoja saatettaisiin sisään.
"Mistä tulet?" tällä kysymyksellä kääntyi hän sisäänastuvan sotamiehen puoleen.
"Minä olen vahtimiehenä Tertulluksen vankilassa".
"Kuka antoi sinulle tämän kirjeen?"
"Jalo Agnes itse".
"Miksi hän raukka on siellä?"
"Eräs mies nimeltä Fulvius on antanut hänet ilmi kristittynä".
"Onko siinä kaikki? Sano jalolle Agneelle, että minä kohta tulen hänen luokseen, ja ota tämä vaivoistasi".