Mutta kun kaikki hänen hartaat pyyntönsä ja houkuttelevat uskottelunsa jättivät Agneen kylmäksi, menetti Fulvius vihdoin malttinsa. Taas oli hänet sysännyt tyköänsä — lapsi, jonka pään päällä miekka häilyi! Hänen paremmat tunteensa saivat väistyä silmittömän suuttumuksen ja katkeran vihan tieltä, ja hän huusi leimuvin katsein ja kädellään uhkaavasti viitaten: "Kurja nainen, vielä kerran annan sinulle tilaisuutta pelastumiseen! Kummanko valitset, elämän minun rinnallani vaiko kuoleman?"
"Minäkin valitsen ennemmin kuoleman hänelle kuin elämän sinun-laisen katalan rinnalla", huusi muuan ääni ovelta.
"Hän on saava maistaa sen!" vastasi Fulvius, nyrkit puristettuina ja loi vimmastuneen katseen tulijaan. "Etkä sinäkään ole välttävä kostoani, jos vielä kerran uskallat astua tielle kirottuine varjoinesi". Sen kanssa hän lähti.
Viimeisen kerran oli Fabiola yksin Agneen kanssa, sittenkuin oli hetkisen syrjästä katsellut valkeuden ja pimeyden taistelua. Agnes tarttui hänen käteensä, kiinnitti häneen syvästi totisen ja sanomatonta rakkautta huokuvan katseen ja pyysi: Sinä et koskaan ole kieltänyt minulta mitään, Fabiola ystäväni, ja minä tiedän, että olet myös täyttävä kuolevan viimeisen rukouksen.
"Ei rukoilla, vaan vaatia, käskeä sinun tulee!" vastasi Fabiola syvästi järkähytettynä.
"Niin lupaa siis, että viivyttelemättä tahdot tutustua kristin-uskon opetuksiin. Minä tiedän, että sinä tulet omaksumaan ne sekä elämään ja kuolemaan samassa uskossa, joka antaa voimaa voittamaan maailman ja synnin!"
Kun Fabiola monin kyynelin oli pyydetyn lupauksen antanut, huudahti Agnes ilon-ihastuksessa: "Kuule! Jo tulevat! jo tulevat! Sinä kuulet vain sotamiesten määränperäisiä askelia, mutta minusta ne ovat noudemiehiä, jotka tulevat noutamaan minua! Niin, lamppuni on valmistettu, minä menen ulos ylkää vastaan. Hyvästi, rakas Fabiola! Älä itke minua! Oi, jospa voisit minun kanssani tuntea, kuinka autuasta on kuolla Kristuksen tähden! Jumala siunatkoon sinua!" Fabiola painoi rakastetun ystävänsä suonenvetoisesti rintaansa vasten, ja Agnes vastasi hellästi hänen syleilyynsä, viimeiseen maan päällä. Fabiolan poistuttua, antautui hän vartijain käsiin, jotka kunnioittavasti lähestyivät häntä, viedäkseen hänet Forumille.
Katsojain joukossa oli kaksi henkilöä, jotka vetivät puoleensa toisten huomion. Toisella puolen sitä puoliympyrää, jonka suuri yleisö muodosti, seisoi nuori mies, kääriytyneenä toogaansa, hattu painettu niin syvään silmille, ett'ei voinut tuntea hänen kasvojensa piirteitä. Häntä vastapäätä seisoi ylhäinen nainen, varreltaan kookas ja pää pystyssä; ilmeistä oli, että hänet ensi kertaa nähtiin Forumilla moisessa tilaisuudessa. Häntä verhosi kiireestä kantapäihin kallis-arvoinen viitta, jopa niinkin kallis-arvoinen, että keisarinnan ei olisi tarvinnut hävetä kantaa sitä. Hänen vieressään seisoi palvelijatar, kasvot yhtä huolellisesti peitettyinä kuin hänen valtijattarellaankin. Liikkumattomina seisoivat siinä nuo molemmat naiset, ja heidän ajatuksensa näkyivät olevan suunnattuina yhteen ainoaan esineeseen.
Vanki vietiin nyt tuomarin eteen; mutta koska hänen ajatuksensa olivat kaukana tuomiopaikasta, ei hän huomannut noita kahta naista enemmän kuin muitakaan ympärillä seisovia.
"Miks'ei hän ole raudoissa?" kysyi prefekti tiuskaten.