"Miksipä siis annan murhelle sian;
Toiwossa aikani kulupi waan.
Onnipa mullekin kukoistaa pian,
Autuutta minäkin maistaa saan."

"Taiwassa yhtywät ystäwät jällen,
Taiwassa kultaani tawoittaa saan.
Tätäpä toiwon — ja taas ilotellen
Alampa lauluni latelemaan."

Tämän lauloi Paawo samalla nuotilla, kuin se yli kaiken Suomenmaan hywin tuttu laulu: Tuolla minun kultani kaukana kukkuu, j.n.e. — kaiken läsnäolewaisten ihastukseksi; ja olikin hänen äänensä nyt niin suloinen, jotta äitikin sanoi, ei milloinkaan olewansa kuulleen hänen niin somasti laulaneen. Hän oli laulaessa niin liikutettu ja niin innossaan, jotta näytti koko laulu juurikuin olisi ollut hänen oman sydämmensä huokkaus; herkettyä kysyikin Jaako mistä oli oppinut sen, johon wastasi omia remputoksia olewan. Tämän kuultua alkoi Jaako häntä kiitellä tästä somasta runon laitoksestaan; mutta Paawo tätä estäen sanoi: "mitä turhia! — mennään nyt lewolle, oletta ehkä wäsynyt matkastanne." Yksi kamari pidettiin kaiken talwen lämpimenä, johon Paawo nyt wei Jaakon kanssansa. Siellä pakinoiwat wielä puolen yötä haaksirikosta, Paawon sairaudesta, Lowisasta ja muustakin. Mielellään kuunteli Paawo Lowisasta, sydämmensä rakastetusta, jonka ei wielä ollut mies unhottamaan; Jaako kyllä pitkittikin puheensa hänestä, tieten sen olewan otoollisen.

Aamulla, kuin oli aamiainen työtty ja wähä tupakoittukin, läksi Jaako pois saatettu Paawolta, joka tuli puolen penikuorman päähän hänelle tietä osoittamaan. Sieltä Paawo, ryypyn wielä Jaakon kanssa otettua, käänsiksen takaisin. Jaako niinikään istui rekeen ja ajoi suhutteli, witsalla wälistä muistuttain hewoistaan, jotta pitäisi joutua jouluksi kotiin.

Jaakolla kotia tultua oli paljon haastamista matkaltaan; ja mielellään kuuntelikin perhet mitä lateli Paawosta ja hänen taloudestaan. Häntä kowin rakkaana pitäwä ei woinnut hillittää juohutustansa, waan puhui mieliwiettäissään hänestä niin ylewillä sanoilla, juurikuin olisi jo ennen ajatellut mitä piti puhuman. Paitsi muuta sanoi häntä tuskin enää taitawansa tunnustella samaksi mieheksi, joka pappilassa potesi; waikka silloinkin toimeissaan osoitti wankkaan sielunsa jalouden. "Silloin," näin lausui Jaako, "silloin pidimme hänen hellä luontoisena aika-miehen hankkeihin ehkä saamattomana; ja waikka kukin oli kuin waadittu häntä hywänä pitämään, harwat toki omistiwat hänelle sen kunnian ja arwon, jota ansaitsee. Mutta nyt, kuin näin hänen talon toimeissa wirkkuna ja mahtawana ja kuulin hänen haastawan isänsä lausumia wiimmeisestä sodasta ja muista miehuullisista seikkoista — kuin jonkun jalon urhoollisen ukon käytöksiä kertoi ja hänen palawat, wiekkaat silmänsä tuiskuttiwat tulta ja hän katseli alakulmin — silloin minusta näytti kuin olisi paremmin sota uljaksi luottu, ei talonpojaksi. Minä toiwon, jotta Lowisa wielä kerran sattuisi hänet näkemään; näinköhän wielä annaisi hänelle rukkaset!" —

Näin lasketteli Jaako lauseitansa pitkän iltakauden pappilan tuwassa suureksi iloksi ja huwiksi kaikille läsnäolewaisillen — ja olikin paitsi talon palkollisia kokountuneet monta torppareista sinne: Lowisa waan ei näkynyt Paawosta tahtowansa kuulla, sillä istui yksin piikoin kamarissa ylisessä pytinkissä. Jaako toki, tuwassa tarpeeksi lausuttua, meni häntä etsimään ja wiiwyi ison ajan hänen luonansa. Mitä kahde'kesken lie haastaneet, emme tarkon saa sanotuksi; arwelemme waan Jaakon Paawolta terwetyksiä tuonneen ja hänestä muutakin lausuneen. Lowisa annoi hänelle lähteessä ryypyn ja oli kaiken illan ja kaiken joulun pyhänkin erinomaisesti iloinen.

Me olemma jo ennen kuulleet Paawon ei woinneen unhottaa Lowisata, ja yhtä mahdotointa oli tällekin poistaa Paawoa sydämmestään. Rakkaus oli kerran juurtunut näitten powessa ja tuntenut wastausta, — ja se suloinen tuli, kuin luonnostaan on henkellinen, ei niin pian woi sammua. Oliwatkin molemmat niin toisia ylewämmät, jotta emme ensinkään ihmettele, heidän rakastuneet toinen toiseensa. Paawo oli ruumiltaan pitkä ja hoikka, ja olisi teräwillä tulisilla silmillään ja kauniilla muodollaan saanut ainoankin tytön mieltymään itseensä; mutta Lowisa ei nähnyt hänen näin wiettelewänä ruumiinsa puolesta, sielun jalous oli taiwuttanut hänen sydämmensä helleyteen Paawoa kohtaan — ja nämät liikutukset, joita sielun omaisuudet herättäwät sielussa, eiwät ole niin huikentelewaiset, kuin luonollisen rakkauden. Tämä rakkaus (jonka saataisimme lihalliseksi rakkaudeksikin nimittää) nostelee ainoastaan himoja wähäksi ajaksi, mutta kylmistyy ja sorttuu pian. Sielun heimolaisuus on ainoa side, joka woi yhdistää miehen ja naisen eroittamattomasti ja tainkaltainen heimolaisuus mahtanee warmaan ollut Paawon ja Lowisan wälillä, kosk' eiwät eroitettunakaan woineet olla ajattelemata toistansa. Niinkuin Paawokin oli Lowisa luonnolta warustettu suurilla eduilla. Hän oli ehkä kauniin pitäjässä ja hänen suloiset siniset silmäinsä juurikuin lausuiwat rakkautta kaikelle, mitä kohtasiwat. Mutta hänellä oli sielun omaisuksiakin, joiden tautta warsin oli Paawon mielestä arwaamatoin: hywä luonnollinen järki, hellä mielen-laatu, tunnollinen sydän, siisti ja siwiä käytös — se on suuri kaunistus tytöllä; ja Lowisa oli näillä awuilla kaunistettu. Paitsi tätä ei ollut niinkään taitamatoin talonpojan töissä, kuin Paawon äiti arweli; hän oli torpparin tytär *** pappilan aluelta ja oli jo lapsuudesta tottunut työhöön, waikka sitte siisteydensä, wireydensä ja mielensä suloisuuden wuoksi otettiin pappilaan ensin lapsia katsomaan, sitte wanhemmaksi tultua sisuspiiaksi.

* * * * *

Joulu oli ohitsen mennyt, Loppiainen lopettanut talonpoikien juhlan ja Nuutin päiwä pappilastakin poistanut pyhän. Tawalliset talon toimet oliwat taas pääsneet laadullensa. Talwi oli tawoiltaan tasainen; lunta oli teillä tarpeeksi, waan ei liiaksi, jotta näytti juuri puoltawan matkamiehiä. Kulkikin kaiken lopun puolen Tammikuuta äiän palkka-ajajoita eli rahtimiehiä osittain lautoja sahoilta wetäen osittain kauppiain kaluja kulettain. Lowisa katseli näitä matkustawia tarkemmin kuin muinna talwina ja tiedusteli mistä oliwat koto-perää; mutta jota hänen silmäinsä etsiwät, sitä ei tawannut matkalla.

Kyntilän päiwän tienoilla, sellaisena ihanana talwi päiwänä, jonka lapset mielellään, kesän suloisuutta unhottain, toiwowat alati pysywän — aurinko oli muka puolen päiwän aikana jo muutaman askelen ylempänä, kuin jouluna, ja päiwät niinmuodoin jo pitkistyneet: taiwas oli selkiä pilwistä, mutta pakkaista ei kuitenkaan tuntunut, waan oli ilma muuten raitis ja terweellinen; lapset laskiwat mäkeä ilolla ja wanhemmatkin katseliwat lystiksään tätä heidän wiatointa leikkiä — tällaisena päiwänä wähä jälkeen murkinan istui Lowisa yksinänsä kamarissa ja ompeli jotain waaten kappaletta, jota huomenna aikoi uudista kirkossa, sillä tämä oli lauwantai. Kulkuisia kuullen katsahti ulos ikkunasta ja luuli näkewänsä erään herrasmiehen tulewan pappilaa päin täydessä rawissa. Tämän päätti wieraasta pitäjästä olewan, sillä hewoista ei muistanut ennen nähneensä. Lähemmäksi tultua ei ajanutkaan pihalla, niinkuin herrat tawallisesti, waan seisahtui mäellä, jotta Lowisa kummastui, sillä sekä hewoinen että reki oliwat parhaammia, mitä oli nähnyt. Mutta kuin mies nousi reestään, katseli wielä suurimmilla silmillä: käytöksessään oli wieras hywinkin jalo, mutta waikka mustissa oli, näytti waatteistaan kuitenkin oudolta herraksi. Hewoisensa itse kiinnipantua ja heiniä eteen wiskattua, läksi tupaan, ja pihalla tullut tunsi Lowisa hänen — ja kukapa oli? ei kukaan muu, kuin hänen sydämmensä walittu, kaikkein meidän ystäwämme Paawo. Niin okikin, Jaakon lausetta myöten, entisestä kaswannut miehuullisessa kauneudessa, jotta Lowisakaan ei tunnustellut, ennenkuin hywin läheltä sai silmäillä.