Mitä Lowisa tämän äkättyä tunsi, olisi turhaan yrittä'kään kertoa: hänen sydämmensä ailahti ilosta, weri tunkeusi kaswoihin; ja hän kiitti onneansa, että sattui yksin oleman. Ei kauwan wiipynytkään, ennenkuin toiset piiat riensiwät riemuiten ilmoittamaan hänelle Paawon tulleen; mutta tämä jo ensimmäisestä ihastuksestaan tointununna teeskenteliksen ja wastasi Paawon hänellekin, niinkuin ehkä kaikille pappilassa, olewan terwe-tultun.

Wähäisen tuwassa wiiwyttyä ja heponsa korjoon saatua, laitti kysymään näinköhän saisi käydä rowastin puheella, johon tämä wastasi, jo odottawansa häntä. Menikin kohta rowastin luoksi, joka ystäwällisesti terwehti häntä juurikuin omaa wäwyänsä, wei istumaan ja käski hänelle kahweta tuoda. Lowisan ei enää siis käynyt kainustella, waan piti kahweta wiemään sisään. Toiset tytöt tahtoiwat hänen ottamaan päällensä parhaimmia waatteitaan; mutta Lowisa sanoi olewansa niin waatetetun, jotta taitaisi herroillekin kahweta tarita, sitä wähemmin talonpojalle, ja olikin aina siististi ja somasti waatetettuna. Hänen kaswoinsa kuumottiwat nyt ikäänkuin tulessa olisiwat olleet, kuin piti menemään Paawon luoksi; mutta päätti toki wahwasti, ei ilmoittaa sydämmensä lewottomuuden. Käwikin kepsutteli Paawolle kahweta tarjomaan, mutta silmiänsä ei tohtinut nostaa suuresti ylös, waan katseli maahan ja ympärillensä. Paawo kupin ottaissa terwehti häntä sydämmellisesti ja kysyi mitenkä oli jaksannut; tähän wastasi Lowisa olleensa terwenä ja lisäsi: "kysyisimpä teiltäkin samaa, jos en olisi Jaakolta kuullut teiän terwenä olleen — ja sen näkee ilmankin jokainen päältänne." Muuta ei sanonut, waan läksi pois. Pari tuntia rowastin kanssa haastattua yhtä ja toista, ja rouwaa ja lapsiakin terwetettyä, meni Paawo taas tupaan, kuin ensin oli luwannut rowastille, ei ensinkään wierastella, waan olla niinkuin wanha ystäwä talossa.

Tuwassa taas torpparien ja renkien kanssa kappalen aikaa lausuttua pyrki Lowisan puheelle. Tämä oli suuressa tuskassa miettien mitä piti wastaman; myöntyi toki ja käski tulla luoksensa. Paawo sisään tultua oli niin siewä ja soma sekä puheissaan että liikunnoissaan, jotta Lowisan kainous pian katosi ja ystäwällinen kanssapuhe synnyi heidän wälillensä. Muutamilla sanoilla kotimatkastaan ja Philppu Korhois' wainajan lapsista kerrottua, rupesi moittimaan Lowisan entistä kowuutta, kuin ei tahtonut pienintäkään antimetta wastaanottaa, ja uhkasi nyt suuttua, jos ei suostuisi siihen halpaan kappaleen, jonka sanoi äitinsä laittaneen. Tätä lausuessa otti taskustaan kauniin punaisen silkkisen kaula-waaten, jonka taritsi Lowisalle. Tämä otti wastaan, mutta sanoi: "minä otan tämän, jos puhutten totuutta; äitinne ei laittanut sen, te oletta itse sen ostanut?" — "Niin olenkin," wastasi Paawo, "ja olisin äititänikin ostanut jotain teille; mutta äitini muistutti minua kaupunkiin lähteessä teitä ei unhottaa, waan silkin ees ostaa." Tämän kuultua kiitti, ja silkkiään katseltua ja somaksi kehuttua pani pöydälle. Paawo suu hymyssä tätä kuullen sanoi: "Olisinpa parempaakin tuonut, jos en olisi waronut teiän ei wastaanottawan. — Mutta tosiankin, ette koritusta tarwitse; Luonnottaret, jotka owat parhaammansa panneet teitä korittaissa, ehkä pahaksuisi sitä." Tätä kauneudensa kiitosta ei paljon kuulewannaan katseli Lowisa alas kainustellen; Paawo ei pitkittänytkään puheensa tästä, eikä muutenkaan wirkkanut mitään entisistä, waan jätti hywästi kysyen, jos huomennakin olisi hänelle suottu Lowisan luoksi tulla. Lowisa käski hänen olla terwe-tultun, ja tämän luwan saatua läksi pois.

Sunnuntainna oliwat molemmat kirkossa; ja Paawo katseli warmaan enämmin Lowisata, kuin pappia, ja piti hänen kirkon koristuksena, samati oli Lowisasta Paawo pulskiin mies. — Kirkosta tultua ja päiwällistä syötyä läksi Paawo taas Lowisata haastattamaan. Tämä sattui, niinkuin eilenkin olla yksinään; ja nyt ei Paawo pitkältä joutawia jaaritellut, waan muutamilla sanoilla syksyisistä muistuttaen ilmoitti sydämmensä tilaisuuden olewan wielä samanlaisen, rakkaudensa yhtä wäkewän ja toisti anomustansa saada Lowisata omakseen. — Lowisa tätä weri poskeilla kuultua, kysyi haikialla äänellä, juurikuin huokausta hämmäntäen: "mutta äitinne? olettako unhottaneet hänen?" Tähän wastasi Paawo: "äitini sydämmeellisin toiwotus on, että myöntyisitten. Hän oli täällä tullut wietellyksi muilta karsastelemaan teitä — ja missäpä kontinkantajia puuttuu? mutta nyt tuntee hän arwonne, niinkuin minäkin, ja tahdoi minua jo ennen joulua lähtemään tänne." — Nyt kokotti kätensä Lowisalle lausuen lausumistaan: "tässä on käteni se päälle, että puhun totuutta; äitini ja omasta puolestaan anon teitä omaksein."… "Minä mielelläni uskon mitä sanotten," jänkytteli Lowisa, "ja minulla ei ole enää woima tietä wastaan sanoa; warmaan on se niin luottu."… Tässä kiilsi kyynel hänen silmissään; Paawo löi kätensä hänen kaulaansa — ja hänen huulensa kajoiwat Lowisan huulia — ja ihastuksella äänsi hän: "sinä olet minun, Enkeli! sinä olet minun, eroittamattomasti minun!"… "Jaa, minä olen sinun, Paawo."… sopotti Lowisa ja nojasi Paawon olkaa wastaan. Tämä tartui hänen leukaansa ja päätä wähä nostaen otti taas suuta, jota Lowisa nytkin sallei. — Näin kappalen aikaa unhottain entistä ja wastaista oliwat he lemmen siipillä nostetut maan huolein ja murhein yli ja maistiwat täydemmässä mitassa totisen rakkauden suloisuutta. Ikäänkuin hawaittua unesta wetiksin Lowisa pois Paawon syläilemisistä ja soppotti: "Ah, jos joku tulee… mene nyt jo pois." — "Julketkos työntää minua nyt tyköäs?" kysyi Paawo haikiasti. "Minun täytyy mennää kahweta laittamaan herraswäelle," sanoi Lowisa, "mutta tule illalla takaisin."

Lowisan tyköä tultua meni Paawo Jaakoa terwehtämään, joka asui nuon wänäjän wirstan päässä pappilasta. Sieltä palasi, kuin päiwän salo wielä wähä tuntui; ja tunnin werran tuwassa oltua meni taas kultaistansa tawoittamaan. Toikin nyt kerallansa pari kulta tukaateja ja ison kulta sormuksen, jonka käski Lowisan pitää ikuisen rakkaudensa merkiksi. Lowisa meni näitä kohta rouwalle ja mamsellille näyttämään, jotka tuliwat Paawollekin onnea toiwottamaan; rowastikin tästä sanan saatua teki niinikään ja lupasi heiät yhteenwihkiä, jos suostuisiwat häneen, ja lupasi Lowisalle kauneita läksiäisiä pitää ja tawallisilla myymillä warustaa. Paawo sanoi niitä ei tarwittawan — ja Lowisa kiitti rowastia sanoden palkan saneensa palwelluksestaan ja hänelle ei tulewansa mitään muuta, ja päätti: "teiän helleydenne minulle on ollut suurempi, kuin että hywät sydämmenne woisi käsittää sen, ja jos tahdotten sen lisätä millä nyt sanoitten, olkoon teiän tahdossanne; sitä kunniaa ja melkeen kumarrusta, jota minä herraswäelle olen omistanut ei taida lisätä." — "Noh, jopas nyt olet sulokielikäs," sanoi rowasti naurahtain ja taputteli häntä poskilla.

Nyt ruwettiin neuwoittelemaan milloinka häät pidettäisiin: Paawo tahdoi wielä talwikelillä wiedä Lowisan waimonansa kotiin; mutta Lowisa oli alussa perätin sitä wastaan, sanoden ei ennenkuin syksyllä ehkä käywänsä laatuun. Paljon puhuttiin myötä ja wastaan; wiimmein toki päätettiin kolmantena sunnuntainna kuuluttaa ja Marian päiwänä häät pitää.

Paawo läksi hywällä mielellä ja keweennellä sydämmellä kotiin ja ilahutti äitinsä sillä sanomalla, että ennen pääsiäistä saisi Lowisan miniäksi. Annoikin ens'sunnuntainna kuuluttaa kotipitäjässä aikowansa muualta naida ja naima-wapaus-kirjan kirkkoherralta saatua laitti kohta postissa *** pitäjän rowastille. Kuulutettiinkin siellä, niinkuin puhuttu oli, ja Marian päiwän aattona oli Paawo taas äitineen *** pappilassa. Rowasti piti lupauksensa ja kiinitti awio-siden meidän nuorten wälillä. Häät oliwat oiwalliset; kaikki pitäjän herraswäki oli siihen kutsuttu. Iltaisella tansittiin aika lailla ja rowastikin hypitti Paawon äitiä ja Lowisata. Kaksi päiwää oltiin wielä *** pappilassa; kolmantena läksi nuori parikunta pois — molemmat onnelliset, Lowisa toki pyhittäen muutaman kaippauksen kyynelen niille, joidenka hywyyttä hän oli nautinnut lapsuudesta alkain. — —

* * * * *

Jo olisin lopettanut taruni tähän — ja olenkin pitkillä jaarituksillani ehkä suututtanut lukiani, — mutta se, joka on ottanut kukiaksensa kirjoittamaani, seuranee warmaan minua wielä wähäisen, muutamilla sanoilla kertoessani Paawon ja Lowisan koti-elämästä — —

Kymmenen wuotta oli kulunut siitä ajasta, josta nykyjään lauseltiin. Pieni Lotta mamselli *** pappilassa oli kaswannut isoksi ja wanhemmiltaan saanut juurikuin perinnöksi kaikki ne hywät awut, jotka kaunistawat naisen. Tämä sattui joutua naimisseen erään herrasmiehen kanssa samasta pitäjästä, johon Lowisa ennen oli naittu. Ja uusille asemille ennättyä laitti hän kirjan wanhemmillensa, josta saan ilmoittaa seurawata: