Taudin jo murrettua, alkoi Paawo ylöspäin joutua, mutta wiikon wiiwyi ennen kuin kästi jaloillaan, ja ei sittekään yht'äkkiä woimiinsa pääsnyt. Rowasti, joka hywin tunsi taudin laadun, kielsi hänen monena wiikkona pyrkimästä kotiin, pitäen tarpeellisena, hänen ensin woimiinsa tulewan, ennenkuin antausi syksyisellä säällä uudestaan meren selkään. Paawo ei itsekään pitänyt kiireettää; mutta äiti sitä wastaan kiwotti lakkaamata poislähtöä, jotta wiimmein suututti poikansakin. "Jos luuletten talon häwiäwän, meidän niin kauwan poisollessa," sanoi Paawo suutuksissa, — "niin minä laitan teitä kotiin ja tulen itse maata myöden, kuin waan uskallan antauta matkalla." — "Äläppäs nyt suutu," wastasi äiti liehakoitsein, "eihän kotona enää mitään niin erinomaista työtä ole, joka wälttämättömästi läsnäoloamme tarwitsee, kosk' oliwat jo heinät tehtynnä ja ruis leikattunna, kuin minä läksin, ja warmaan owat jo kesä-touwotkin leikattunna." Äiti sen perästä ei enää wirkkanut sanaakaan poislähtöstä; mutta tajusi kyllä, Paawon, ei ainoastaan terweydensä hoiton tähden, waan muustakin syystä niin mielellään wiipywän pappilassa. Eikä kellenkään ollut työläs hawaita Paawon Lowisasta paljon pitäwän, sillä ei wiisastellutkaan. Äiti waan ei olisi tätä suwainnut, toiwoden paremmin rikkaan talon tyttären omasta pitäjästä miniäksi; eikä ollutkaan huoleta tämän suhteen.

Kerran kahde'keskeen ollessa haastoi äiti Lowisalle, Paawolle jo olewan tytön kihlatun koto-pitäjässä, warakkaan rusthollarin tyttären ja ens' syksynä jo aikowan naida. Eikä jättänyt sanomata tietäwänsä Paawon hänestäkin paljon pitäwän ja että kiitollisuudesta ehkä rupeisi naimisestakin puhumaan; mutta moitti Paawoa kowin huikentelewaiseksi ja woroitti Lowisan luottamasta hänen lupauksiin, ja päätti näin: "kuin kerran pääsee kotimaillen, nuoren morsiamensa pariin, unhottaa warmaan teidät — ja mitä siitä sitte syntyy?" — Lowisa mielikarwaudella ja jalolla ylpeydellä tätä kuullessa, sanoi käsken hänen puheensa: "älkäätte peljätkö, hywä emäntä, minusta mitään; minä en ole sitä odotellut, enkä aihellut saada häntä. Kaunis kiitos, näemp', on mulle siitä, että olen poikanne hoitellut; hywin selitätten te helleydeni häntä kohtaan. Tiesinkoma hänen olewan teiän rikas poikanne, kuin annoin itseni hengen waaraan häntä auttaissa? waikk' olis hän ollut huonoimman mökkiläisen poika, ja sattunut täällä potemaan — olkaat wakuutettu siitä, että hän olisi saanut saman hoiton. Huonosti tunnetta te poikaanne, niinkuin minuakin; minä pidän hänen parempana, kuin te. Koska hän on kihlannut tytön kotona, älkäät ensinkään warotko hänen rupiawan taikka häntä hyljäämään, taikka minua pettämään. Ja jotta saatte olla huoleta, saan nyt sanoa, että jos rupeisikin minua pyytämään omakseen, en puutu siihen, enkä olisi ruwennut pyrkimään teiän miniäksi, waikk' en olisi tiennytkään hänelle morsiamen olewan." — Tämän sanottua, kuuli jonkun tulewan ja läksi pois, nieltäen mennessään kyynelen, jonka mielitorruus ja epätoiwoinen rakkaus pusersi hänen silmistänsä, — sillä hänkin oli jo wastaan tietoansa ja tahtoansa rakastunut Paawoon.

Tämä Paawon äitin käytös sekä poikaansa että Lowisata kohtaan ja hänen tuumansa owat hywinkin tawalliset. Harwoin nähdään talonpojissa, että rakkaus kummaltakin puolelta sitoo awiokäskyn. Tawallisesti on jo puhemies laittanut asian laadullensa, ennenkuin puhuttelewatkaan toinen toistansa; ja usein laittaa tyttö — eli uskottawammasti tytön omaiset — puhemiestä tarjomaan häntä miehelle, jonka mielellään toiwoisiwat hänelle. Näin ollen, on myöskin tietty, ett' ei niin paljon katsota muodon kauneutta, eikä sydämmenkään someutta, kuin rikkautta ja kunnollisuutta talon töihin ja toimehin. Onko siis ihme, jos usein tawataan kylmyyttä ja ynseyttä puolisoin wälillä? Emme wainkaan tahdo moittia, että mies tiedustelee, onkohan tyttö, jota aikoo lähteä kosiomaan, taitawainen talon toimeissa, waan pidämme sen tarpeellisnakin, ja on se tytöltäkin oikein tehty, hankia tietoa, jos mies woip' waimon elättää; mutta me toiwoisimme, että paremmin tuntisiwat toinen toistansa, ett' ei ainoastaan sattuminen eli tuuma päätäis naimista, waan että ensin tottusiwat toistansa arwossa pitämään, josta sitte rakkaus syntyy. Tämä rakkaus, jonka ihminen ei woi tykönänsä herättää, waan joka syntyy itsestään niiden powessa, jotka owat ikäänkuin määrätyt toinen toiselle, jotka sydämmen laadunsa ja luontonsa puolesta sopiwat toinen toiselle — tämä rakkaus on pyhin kaikeista ihmisen tunnoista ja ystäwyyttäkin jalompi ja wäkewämpi. Moni mies ylhäisestä säädystä, joka on sattunut rakastumaan tyttöön alhaisesta luokasta, jota hänen heimonsa eiwät tahtoneet suwaita suwussansa, on heittänyt isältä saadun wapasukuisen nimen, luowunut perinnöstänsä ja kaukaisessa maan osassa etäällä syntymä paikastaan walitun waimonsa helmassa löytänyt paradiisin; samati on moni tyttökin uhrannut oman kanssasyntyneen korkeudensa, omain wanhempainsa mielisuosion ja helleyden saadaksensa sen, jonka hänen sydämmensä halasi — jaa — paljota enämmin, uhrannut mitä hänelle pyhintä oli — wiattomuudensakin, ja seurannut rakastettuansa maan kulkeuteen, seurattu wanhempainsa kirouksilta ja kosto-huudoilta. — — Tämä niin kaunis halu matkaansaattaa niinmuodoin pahaakin, kuin sitä wastustetaan, kuin rakastawia wäjytään ja pyydetään erillen; mutta paitsi tätä ei kuitenkaan maailmassa löydy suloisuutta — ja ne puolisot, jotka yhteen menewät, ei tuntein itsensä tältä liikutettuna, turhaan toiwowat saada nautia awioyhdistyksen onnellisuutta.

Paawon äiti ehkä ei ensinkään eläissänsä ollut maistanut rakkauden makeutta, eikä niinmuodoin tuntenut sen arwoa. Eli jos olisi lämmittänytkin hänen sydämmensä nuorena, oli hän jo unhottanut sen ja piti paljota hyödyllisempänä ja kunniallisempana saada miniäksi rikkaan talon tyttären, kuin köyhän palkka-piian. Ehkä peloitti häntä siinä siwussa myöskin, Lowisan herraswäessä tottuneen, olewan kowin typärän ja taitamattoman talonpoikaisiin töihin. Mitä waan lie ajatellut, emme paljon huoli'kaan, sen toki warmaan tiedämme, hänen kaikella keinolla koittaneen estää Paawoa Lowisan pariin rupiamasta, ja ei ole'kaan ihme, jos ilostui, kuin Lowisa sanoi, ei menewänsä Paawolle toweriksi. Tämän wakuutuksen saatua, ei enää huolinutkaan suuresti heitä wahtata, kuin jo Paawollekin oli lausunut nähnyänsä Lowisan erään wieraan miehen parissa olleen, heidän kuiskutelleet ja toistansa likistelleet, juurikuin naimisen kauppa jo olisi ollut päätetty heidän wälillänsä. Paawo tämän perättömän puhen kuultua, tunsi juurikuin miekan käywän lepiten sydämmensä ja tuskin jaloillaan kästi. Hän meni kohta erillen, miettiäksensä asiata — ja minkä tuskan, minkä ahdistuksen hänen lemmen nuolilta särjetty sydämmensä kärsei, woiwat ainoastaan ne käsittää, jotka owat tunteneet iwatun rakkauden katkeruutta. Jalompi luonostaan ja kaunemmilla haluilla, kuin hänen yht'ikuisille talonpojille, oli hän aina kauhistunut niitä awioliittoja, johon antauwat tarwen wuoksi, ei keskinäisestä rakkaudesta. Nyt oli rakkaus ensi kerran lämmittänyt hänen sydämmensä, ja waikk' ei wielä ollut Lowisalle siitä puhunut, rakensi jo toiwossa itsellensä taiwaan häntä omistaissa; mutta silmän räpäyksessä raukkesi tämä tekoparadiisi, kuin wesikello: toiwon tähti pimeni — ja hän tunsi kaikki perikadon waiwat powessansa, jotka ikäänkuin madot raateliwat hänen raukkaa surewaista sydäntänsä. Mutta toiwo, tämä taiwaan sikiä, tämä ainoa hywä, joka kaikkein onnettomuudein maailmaa wallitessa, jäi maan lapsille lohdutukseksi, joka usein, waikka kyynelissä, näkee murhen pilwien takana uuden aamuruskon rientäwän onnella — toiwo synnyi toki hetkeksi hänen sielussansa ja esti hänen langemasta epäilykseen. Taisipa olla Lowisan weli, ajatteli hän, jota niin ystäwäällisesti kohteli, eli joku muu heimolainen; ehkä on hän wielä wapaa — ja näin jonkun hetken mietittyä, otti sen miehuullisen päätöksen, awata Lowisalle sydämmensä ja hänen omilta huuliltansa odottaa tuomion, joko se päättää hänen suurimman maallisen onnensa, tahi työntää hänen epäilyksen sywyteen, — ja menikin Lowisata etsimään.

Lowisan tilaisuus tällä ajalla ei ollut suuresti toisin. Hän oli tottunut kohtelemaan Paawoa helleydellä ja sisarillisellä lempeydellä, eikä waronnut siitä mitään muuta. Nyt wasta, kuultua Paawolle morsiamen olewan, äkkäsi tuntonsa häntä kohtaan olewan hellemmän, kuin paljas ystäwyyden tunto — ja samassa kuin rakkaus pääsi waltaan, tunsi hän luulonkin tuskaa. Täst' edes ei enää mennyt tupaan Paawon siellä ollessa, pakeni pois, jos sattui tulemaan sinne, kussa hän oli, ja toiwoi waan hänen pian poislähtäwään; mutta piti kuitenkin huolta, jotta hänen wuotteensa tuli hywin tehdyksi, ja hänen ruuastansa, jotta oli terweellinen ja siisti. Hän olisi toiwonut hänelle kaiken maailman onnen ja riemun; sitä waan ei woinut suwaita, että joku toinen tyttö oli hänen sydämmensä saanut.

Näin oli pari päiwää kulunnut, kuin Lowisata laitettiin puolen penikuorman päässä olewaan herraskartanoon asialla. Paawo, joka mielellään pyrki hänen puheellansa, waikka näki hänen wälttäwän sitä, oli tästä tiedon saanut ja pistiksen piiloon, Lowisan sinne lähteissä, eikä ollut tietäwänänsäkään siitä, mutta meni sitte jälessä ja odotteli häntä tien warrella sylkyttäwäisellä sydämmellä.

Lowisa takaisin tullessa näki Paawon — ja mitkä toiwon ja pelwon yhdistetyt liikutukset samassa hänen tykönänsä nousiwat, emme woi selittää. Hän wuorottain punastui ja walistui, eikä tiennyt, jos piti kääntämän takaisin taikka käymän päisin. Otti toki jonkun askelen tietämätöin omasta olennostansa, ja kuin tuli Paawoa wähäisen lähemmäksi, teeskenteliksen juurikuin olisi ollut iloisella mielellä ja sanoi: "hywää iltaa, Paawo! mihinkä oletten menossa?" — Mutta Paawo ei sanaakaan wastannut, waan lakkiansa nostaen käwi häntä kohden, ja tultua hänen luoksensa, seisahtui perätin ääneti. Lowisa häntä silmäiltyä säikähtyi; sillä niin oli hänen muotonsa kummanlainen. Hänen kaswoinsa oliwat walistuneet ja kellastuneet, kuin olisi joku tuonelasta takaisin tullut, ja hänen silmäinsä wilkkuiwat päässä, kuin mielettömän. Pelwossaan kysyi Lowisa lempiästi: "mitä teitä waiwaa, Paawo?" mutta hän ei nytkään ääntänyt; waan wapisewa jokaisessa jäsenessä tartui häntä käteen ja sanoi wihdoin änkytellen: "Lowisa… Lowisa!" — "Herra Jesus!" wastasi hänelle Lowisa, suosiolla ja ystäwäällisesti hänen päällensä katsahtain, "olettako sairas, eli onko joku kohtaus lyönyt teitä?" — "Ei, ei," änkytteli Paawo taas, "en ole sairas, enkä pelkä muita kohtauksia, kuin teiän silmäinne ja sydämmenne kohtausta" — ja nyt synnyi heidän wälillänsä kanssapuhe tähän laatuun:

"En ymmärrä mitä yritätten," sanoi Lowisa, waikka kyllä ymmärsi, ja toiwolla ja pelwolla odotti mitä tästä piti syntymän.

— "Wai niin, ett'te ymmärrä minua; muita waan ymmärrätten. Noh, suokaat anteeksi, jos kysyn teiltä… teiän jaloudenne on minua weden hädästä auttanut, teiän lempeydenne temmanut minua kuoleman kourista sairasna ollessani, minun kiitollisuudeni siitä teitä kohtaan on määrätöin; mutta soisin mielelläni löytänyen haudan meren pohjassa, jos ett' te nyt tahdo kuulla minua. —"

"Kuulen, ja olen aina mielelläni kuullut teitä."