— "Wai mielellänne? — Onko teille… ei… teillä on sulhainen; mikä on sen onnellisen nimi?"
"Minulla sulhainen!" äänsi Lowisa kummastellen. "Kuka teille niin on sanonut? Minulla ei ole sulhaista."
Luulein Lowisan ei totuutta puhuwan sanoi Paawo: "teillä ei ole sulhaista!… suokaat anteeksi; teillä ei ole tarwes sanoa minulle totuutta, mutta minä pyydän sen niinkuin armo-osoituksen. — Tahdottako sanoa mulle, kuka teiän sulhaisenne on? Hän mahtaa olla muita ihmissiä jalompi. — —"
"Ei tosiankaan, waikka tähän paikkaan jäisin, minä olen wapaa sulhaisesta. Mistä te sen oletta kuulleet?"
Tähän wastasi Paawo, joka jo alkoi tointua: "Ketä te sitte wiikolla niin iloisesti haastatitten ja niin lempiästi kohtelitten?"
"En ainoakaan ole hellemmin kohdellut kuin teitäkään, en tällä wiikolla, en milloinkaan sitte kuin weljeni kuoli. Kuka hywä ihminen on nähnyt minusta niin paljon waiwaa ja sepittänyt teille tämän tarun?"
— "Äitini —."
Ähmissään, mutta ilossaankin, sillä ajatteli, mitä äitiltä oli kuullut Paawonkin morsiamesta olewan perätöintä, kysyi Lowisa: "äitinne? Noh, nyt olen minä puhunut teille totuuden; sanokaat tekin wuorostanne, mikä teiän morsiamen nimi on?"
— "Minun morsiamen? Kuka teille on sanonut minulle morsiamen olewan?"
"Teiän äitinne." —