Äkäyntyneenna huuskahti Paawo tähän: "äiti, äiti! Noh, jo rupia selwiämään sumu. — Wai äitini! Se on niinmuodoin kaikki hänen wiekkaudensa. — Minun sydäntäni ei nainen ole woinut liikuttaa, ennen kuin näin teidän — O hywä, o rakas Lowisa! teiän someudenne, jaloudenne ja siweydenne owat wasta sulattaneet jään powessani. Minulla ei ole morsianta ja te oletta wapaa? eiköhän olisi minulle luottu saada teitä omaksein! Miksi satutta te minun awukseni rientämään? Eikö se ollut taiwaan wiittaus, että oletta minulle määrätty? O, Lowisa, minä rakastan teitä wäkewämmin, kuin yksikään ennen on rakastanut; sanokaat ett' et mielipahalla katsele minua, että minulla on wähäkin arwo silmissänne — sanokaat, että tottusitten ehkä rakastamaan minua… eli syöksekäät minua takaisin niiden aaltoin sekaan, joista minua autitten…"

Lohduttain wastasi Lowisa: "Älkäät, älkäät, hywä Paawo! te oletta kowin liikutettuna, malttakaat! Se on waarallista terweydellenne. Te kysytten, jos teillä on arwo minun silmissäni. — O, tietäkäät siis, että te oletta ainoa mies talonpojan, omasta säädystäni, jolle olen waadittu ansioittamaan kunnian, että minä aina sisasarillisella lempeydellä olen kohtellut teitä, ajatellut teidän peräänne ja toiwonut teille suurimman ajallisen ja i'ankaikkisen onnen; sillä te oletta sen ansainneet —" —

Tätä lausuessa wuosi muutama kyynelet hänen sinisistä leppiöistä silmistään; ja eskääkseen Paawon niitä näkemästä, käänsiksen ja alkoi käydä pois, sanoden täytywänsä kiirehtiä kotiin, mutta lupasi toisti lausua näistä asioista enämmän. "Huomenna," sanoi hän, "lähtewät Herraswäet pitoon, silloin olen minä yksinäin ylisessä pytinkissä ja saatte tulla, jos tahdotten, sinne minun puheellani." — Nämät sanat oliwat parantawa öljy Paawon sairaalle sydämmelle, ja waikk' ei wielä ollut täyttä wastausta saanut, oli kuitenkin lohdutettu ja ilo-kyynelillä seuraisit hänen silmäinsä Lowisata, siksi kuin tien haarassa katosi hänen näkywistään. Miettien päiwän tapauksia meni hänkin werkailleen pappilaa päin, johon ennätti wähä myöhemmin kuin Lowisa, iloinen ett' ei yksikään tiennyt hänen Lowisata kohtaneen.

Molemmat meidän nuoret eiwät nyt olleet huoleta, heidän sydänalaansa sylkytti, eikä ens' yönnä saaneet unta silmiinsä. Paawo ajatteli, mitenkä asia piti päättymän. Lowisa ei ollut wielä suorasti sanonut rakastawansa häntä, mutta toki puolin sanoin. — Eikö hän sanonut pitäwänsä minua arwossa, ajattelewansa minun päälleni ja minun ansaitsewan suurimman onnellisuuden? Mutta minä jo ilmoitin hänelle suurimman onnellisuudeni olewan häntä omistaa. Ehkä hän kuitenkin myöntyy. — Näin ajatteli Paawo käänteleiksen wuotteella kaiken yötä. Ja Lowisalla ei ollut wähemmin huolta ajattellessa, mitä piti Paawolle wastaman. Mielellään olisi hän toiwonut Paawon miehekseen. Hän kyllä tajusi Paawon häntä sydämmestä rakastawan, ja itsekin oli jo hiljaisuudessa omistanut Paawolle sydämmensä; mikä piti siis peloittaman häntä antamasta kätensäkin hänelle? Tätä emme juuri tarkon woi selittää, mutta arwelemme Paawon äitin puheen sywästi juurtuneen hänen tykönänsä. Puhet oli usein kylässä käynyt, Paawon ja hänen wälillensä syntywän naimisen kauppa, jota kuullessa Lowisa oli olewannaan pahoillaan, waikka toki sydämmessään siitä ihastui. Mutta hän oli aina pitänyt sen lempeyden, jolla Paawo häntä kohteli, olewan kiitollisuuden sikiän, ei rakkauden; ja waikka Paawo nyt selkiöillä sanoilla oli ilmoittanut sydämmensä tilaisuuden, epäili hän kuitenkin hänen liikutuksensa pysywäisyydestä. Kiitollisuus ja hänen ulkonainen kaunis muotonsa, josta itsekin tiesi, oliwat ehkä synnyttäneet rakkauden; mutta kuin tulisi erillen hänestä ja rupeisi miettimään asiata, ehkä pitäisi Lowisan kowin halpana ja mielellään luopuisi hänestä, jos waan käwisi laatuun. Tätä ajattellessa muisti Lowisa äitinkin sanat — ja waikka hänen sydämmensä lausui Paawon puolesta, päätti hän kuitenkin antaa järjen wallita ja suorastaan sanoa hänelle, ei syntywän yhdistystä heidän wälillensä. Tämän päätöksen otettua tunsiksen tywennäksi ja rohkiaksi, tieten oikein tekewänsä.

Murkinan aikana läksiwät herraswäet pitoon, niinkuin aiwottu oli. Lowisa, joka lapsia oli saattanut waunuun, juoksi wikkelästi taas sisään; ja Paawo käweli pihalla odottain häneltä wiittausta tulla hänen luoksensa. Nuon tunnin werran oli hän jo käynyt eestakaisin ja wälistä istunutkin — ja tämä aika oli hänestä i'ankaikkisuus — kuin Lowisa näkyi kuistilla katsahtain iloisesti hänen puoleensa; ja waikka jo kauwan oli tätä odottanut, tuntui se kuitenkin hänestä niin äkkinäiseltä ja yli hänen toiwotuksensa, jotta paljon ei puuttunut, että sulasta ihastuksesta olisi lankenut seljällensä. Meni toki muutaman askelen lähemmäksi ja kysyi: "saankoma tulla?" — "Tulkaat," wastasi Lowisa — ja samassa oli Paawo yli kynnyksen. —

Etuhuonesseen tultua wei Lowisa hänen saliin ja sitte muihinkin kamareihin, juurikuin näyttääkseen hänelle niitä, ja lausui käwellessä kutka kunkin huoneet oliwat. Se on hywin arwattawa, että Lowisan ei suorastaan käynyt ruweta lausumaan eilisestä asiasta; naisen luonnollinen häpyyden tunto teki hänen kainoksi. Mutta Paawo ei tätä älynyt, waan piti sen kylmyydenä; ja kuin oliwat tulleet mamsellin kamariin, sanoi Lowisa: "tässä asuwat meiän mamsellit ja tässä makaan minäkin; tämä on kaikeista rakkain minulle, mamselli pitää minun paremmin sisarenansa kuin piikanansa, ja monta hywää ja kaunista opetusta olen häneltä saanut." — "Kyllä," wastasi Paawo karwaudella, "onko hän opettanut teitä unhottamaan liittoannekin ja minua tällä kowuudella kohtamaan?" — "Mitä?" kysyi Lowisa kummastellen. — "Jaa —" lausui Paawo suuresti liikutettuna ja sywässä murheessa, "te koitatten estellä kanssapuhetta wälillämme, te paetten minua wielä, waikka eron hetki on niin läsnä, waikk' ehkä wiimmeisen kerran näemme toinen toisemme. Ennen tuotti hellä ystäwyydenne minulle kaiken onnellisuuden ja ilon, ja nyt on kylmyydenne herättänyt julmimmat waiwat sydämmessäni. Mistä olenhän minä onnetoin ansainnut tämän kowuuden? Minä tosin rakastan teitä määrättömästi, mutta enhän minä sentähden ole sopimattomasti käyttänyt itseni, ennenkuin ehkä eilen, ja kuitenkin oli jo kylmyys ennen poistanut kaiken lempeyden tunnon sydämmestänne minua kohtaan. Millä olen minä teitä suututtanut? Lowisa, minä olen nääntymälläni rakkaudesta teitä kohtaan, ja te wihatten minua — —" —

Lowisa suuresti liikutettu näistä soimauksista, joita näytti ehkä ansaitsewannaan, ja waroen, että liikutuksensa ilmoittaisi sydämmensä tilaisuuden, katseli maahan ääneti muutaman hetken. Pitäen tämän wahwistawan luulonsa, astui Paawo askelen taakse'päin, ja huokkaus puhkesi hänen sydämmestänsä ja kyynelet kiilsi hänen miehuullisissa silmissään. Tätä huomaitessa surkutteli Lowisan sydän häntä, ja waroen teko-kowuudellaan saattawansa häntä epäilykseen, tunsi woimansa poikkewan; hänen päätöksensä raukkesiwat, ja suosiolla silmäillen Paawoa sanoi hän wapisewalla äänellä: "suokaat anteeksi…" Muuta ei saanut sanotuksi, waan hyrskähti itkuun. Paawo tartui häntä käteen ja wei hänen istumaan, itsekin hänen wiereensä istuen. Wähäisen tointununna, Paawon hänen kätensä wielä pitelewän, rupesi taas:

"Paawo!… Minä olen tosin käytöksissäin osottanut kylmyyttä, ehkä kowuutta teitä kohtaan, niinkuin sanotten; mutta minun sydämmeni on ollut sitä lämmempi sitä hellempi… Teiän nykyinen haikia sielun tilaisuudenne, teiän murheenne waatii minua lausumaan mitä wasta äsköin rupesin tuntemaan ja mitä en milloinkaan aikonnut ilmoittaa teille — että rakastan teitä. Turhaan olisi minulla kieltää sitä, turhaan salata mitä sydämmeni tuntee. Minun sydämmeni petti minua alussa; minä luulin tuntoin teitä kohtaan olewan ystäwyyden, enkä peljännyt siitä mitään, minä en milloinkaan aihellut saadakseni teitä, enkä ajatellut teitä toisenkaan kanssa yhdistettynä. Kaikki minun onneni ja iloni oli waan, edistää onneanne ja noudattaa mieltänne. Jos silloin olisitten poislähteneet, olisi muisto ja kaipaus olleet ihanat niinkuin ystäwästä, ja pian olisi joku muu nuorukainen, waikka monissa kohin kehnompi, ehkä kuitenkin woinnut poistaa teiän kuwanne sydämmestäni, ja olisin käsittänyt onnen. — Mutta tämä ei ollut minulle luottu. Äitinne oli älynyt, mitä minä en hoksannut, että helleydeni minua kohtaan oli enämmin kuin kiitollisuus ja ystäwyys. Hän uskotti minua teillä morsiamen olewan, ja silloin wasta tunsin kuinka kallis olitten minun sydämmelleni… Jos asia tälläkin kannalla olisi seisahtunut, olisin ehkä woinnut hallita haluni. Minä olisin katkerasti surenut, pyhittänyt muistollenne monen, monen kyynelen; mutta Jumalan awulla olisi järki wihdoin woiton käsittänyt, ja aikaa woittain lepo ja rauha taas walaunut sydämmeeni. Kaikessa tuskassain ja huoleissa olisi se ollut minulla lohdutus, että te ansioitatten minulle kunnian ja arwon. Mutta nyt on tämä lohdutus poikessa; minun on täytynyt alentaita silmissänne, kuin olen tunnustanut rakastawani teitä, ennenkuin olitten sanaakaan minulle wirkkaneet lempeydestänne. —" — "Wai alentaneet teitänne!" äänsi Paawo; mutta Lowisa hänen sanojansa ei kuulewannaan lausui waan lausumistansa: "minä otin sen päätöksen ett' ei milloinkaan näyttää teille, jotta olitten minulla rakas, ja sen tauttapa wältinkin olla parissanne, jott' ette olisi tulleet hawaitsemaan heikkouttani. Minä luulin wäkewän olewani, mutta te muistatten, mitenkä eilen käwi… ja kuitenkin soimatten minua kylmäksi… O, te oletta jo kylläksi lukenut sydämmeni; turhaan, sanon wielä, turhaan olisi minun enää kieltää teitä rakastawani…" — "Ah, kultaiseni!" huuskahti Paawo; hänen palawat silmänsä iskiwät ilon kipeniä ja hän kamahti Lowisan kaulaan — "kultaiseni, sinä siirrät minua waiwoin laaksosta taiwaan riemuun —" — mutta Lowisa työnsi hänen siewästi tyköänsä ja sanoi wakawammalla äänellä kuin ennen: "minulla on wielä wähä teille sanomista; tahdottako kuulla minua hiljaasti?" — Paawo wähä kummastuneena tästä Lowisan kylmämielisyydestä, tajusi, wielä olewansa maan lapsi; sanoi kuitenkin suurimman ilonsa olewan kuulla häntä, ei ajatellen, että hänen puheensa piti päättymän perätin toisin, kuin oli alannut. Lowisa sentautta rupesi taas: "Te oletta luwanneet minua kuulla. — Minä olen jo sanonut, että rakastan teitä; mutta minä woin myöskin käyttäitä niin, jotta, kuin rakkaudenne raukkee, te omistatten minulle ystäwyyden ja kunniaosoituksen. Minä uskon, että tuntonne minua kohtaan owat wilpittömät, rakkaudenne sydämmellinen; mutta sen juuri on kiitollisuus ja ennemmin eli myöhemmin saattaa se kylmistyä. Silloin katseletten minua toisilla silmillä, kuin nyt, ja näetten sopimattomaksi waimoksenne. Mikä on silloin minun osain?" — "Mitä joutawia nyt, hywä Lowisa!" rupesi Paawo hänen käsken puheensa; mutta Lowisa lausui wakuudella: "te lupasitten kuulla minua sanaakaan wirkkamata; — Paawo ystäwäin! — ja ystäwyydellä ajattelen aina teitä — minä en sowi teille, enkä salli, että sidotten teitänne minuun. Te tuletta kotiinne; te näette nuoruudenne tuttuja, tyttöjä parempia, rikkaampia, talonpojan töihin toimellisimpia, kuin minä, tyttöjä, joihin äitinne mieltyy — huokiasti unhotatten te tätä palkka-piikaa, ja käsitätten onnellisuuden puolison helmassa, jonka sekä järkenne että sydämmenne walitsee. Minun päätökseni on niinmuodoin…" "Älkäät, Lowisa, älkäät päättäkö minun surmaani," huusi Paawo hurmaasti — "Ah, kuinka sekaisin helleys ja kowuus lähtewät huuliltanne! Te nostatten minua autuutteen sanotessa minua rakastawanne, ja samassa söyksetten perikatoon.— Onko se mahdollista oikein rakastaa ja pyrkiä rakastetunsa parista? Sellainen ei ole minun rakkaudeni; sitä ei woi järki hallita. Taiwaan onnellisuuden eli ikuisen onnettomuuden odotan minä teiltä. Kaksi kertaa on jaloudenne, lempeydenne ja huolenne pelastanut minua kuoleman kourista, taidattako epäillä siitä, ett' ette woi onnistaa koko elämääni. — Ah, te oletten ainoa, jonka seurassa päiwän huoleet tuntusiwat kewiöiltä, yön lepo makialta — ja mitä äitiini koskee, pitää hän minun ylen hywänä, että rupeisi onneani wastustamaan, kuin tietää minulla toden olewan. Ja waikka rupeisikin juonittelemaan, ei woita hän mitään, sillä minä olen isäntä, ja hän saap' minulta waan eläkkänsä. Minä pidän häntä kunniassa, mutta teen häntä wastaan, jos hän on minun onneani wastaan. Ah, Lowisa! sanokaat, että yhdytten minun tuumiini, ja te sen kautta ihastutten äitiänikin. Enkelin hywyydellä te hoitaisitten häntä elämänsä illalla, ja hänen huulensa ei kylmistyisi, ennenkuin hänen wiimmeinen sanansa olisi siunata teitä."… "Älkäät, Paawo, älkäät enää näin haastako," rupesi taas Lowisa; "minä olen jo sanonut ajatukseni. Minä en anna teille sitä wastausta, jota anotten; mutta minä en kuitenkaan kiellä teitä toiwomasta, jos ette saa minua poistetuksi sydämmestänne. Minä en toiwo, enkä odota teitä…" Tätä sanoessa oli hänen sydämmensä pakahtumallansa, ja kyynel kasti hänen poskiansa; kuitenkin lausui wielä: "nyt täytyy meiän mennä pois; mutta luwatkaat, ett' ei ennen poislähtöänne sanaakaan wirkata rakkaudestanne. Jos pidätten minun wähimmänkin arwon ansaitsewan, niin täyttäkäät tämän minun tahtoni; ainoastaan sillä ehdolla tulen minä tupaan teiän siellä ollessa, enkä enää pakene teitä." Paawo näitä wiimmeisiä sanoja kuultua, lupasi kohta, waikka kyllä käwi hänelle katkeraksi — ja tästä hywilleen lopetti Lowisa puheensa sulomielisesti wielä näin lausuen; "nyt on siis asiamme hywällä kannalla: me olemma ystäwät, totiset ystäwät, ilman wilpitä. Walitkaat te kotona puolison, joka onnistaa päiwiänne; minä tahdon rukoilla Jumalata, että saisitten kunnollisen waimon. Minusta oletta te wapaa, minä en toiwo, enkä odota teitä, sanon wieläkin; mutta minä en toisenkaan kanssa yhteen rupia, sillä käteni en anna ilman sydäntäin. — Nyt jääkäät hywästi!" — — Nämät wiimmeiset sanat sanottua wuosi kyynel taas hänen poskillensa; hän hypväsi pystöön ja oli samassa ulos owesta. Paawo wähä yksineen mietittyä odottain hänen takaisin tulewan, läksi wiimmein etsimään häntä; mutta kuin monia suojia läpitsenkäytyä häntä ei tawannut, meni tupaan sywässä murheessa, kuitenkin ei ilman toiwoa.

Lowisa, kuin tunsi ei enää woiwansa sydämmensä liikutuksia hillittää, oli juosnut poies ja piilottiksen rouwan kamarissa. Te lukiani, erinomattain te tytöt, joidenka sydämmessä rakkaus on saanut siaa — te tunnetta paremmin, kuin minä woin selittää, Lowisan tilaisuutta nyt yksinensä päästyä. Hän oli sanonut ei toiwowansa, ei odottawansa Paawoa; mutta ehkä lie hänen suurin toiwotuksensa kuitenkin ollut, että Paawo olisi niin pysywä liikutuksissaan, kuin itse tunsiksen olewan, ja wielä kerran tulisi takaisin, häntä omaksensa pyytämään. Sitä emme warmaan tiedä mitä sydämmessänsä aiheli, sen waan olemme kuulleet, jotta kaiken iltakauden oli itkenyt, ja herraswäen kotiin tultua ja häneltä kysyttyä mitä häntä waiwoi, oli wastannut sairaan olewansa ja pyrkinyt lewolle. Ehkä arweliwat toki, mikä sairaus hänellä oli; sillä eiwät tarjoneet hänelle rohtojakaan, waan mamselli haastatti häntä tawallisella lempeydellään — parhaat rohdot ja liewitykset, mitkä taitiin antaa hänen särjetylle sydämmellensä. Aamulla sanoi itsensä taas terweeksi ja oli iloinenkin toisten parissa; mutta kokeneet kyllä älyiwät teko-ilon olewan ja hänen sydämmensä wielä sairastawan, waikka teeskenteliksen. Niin oli toisnakin päiwänä ja kaiken wiikon, Paawon parissa waan hiljaisempi ja harwapuheisempi kuin muulloin.

Paawo oli joteskin tullut entisseen terweyteensä ja waikka wielä oli laiha ja huonon näköinen, luuli rowasti hänen kuitenkin pelkäämätä taitawan antauta matkalle kotiin. Aurinko oli jo ihanilla säteillänsä terwehtänyt lehtöpäiwää, ja Paawo äitineen meni hywästi jättelemään herraswäelle. Nyt wahwisti suusanoin rowastille, mitä testamentissään oli määrännyt, ja lupasi jonkun wiikon perästä laittaa hänelle sekä mitä waiwaisille että torppareille tuli. Lowisa oli suorastaan sanonut ei kopeikkaakaan wastaanottawan, jonka tautta hänestä ei ollut puhettakaan. Kuin itku silmin oli kättä antanut rowastille ja sanonut jäähywäisiä palkollisille läksi rantaan seurattu pappilan lapsilta, jotka suresiwat tämän jalon ja hywänluontoisen miehen poislähtöä, juurikuin olisi hän ollut heidän heimolaisensa. Wenhesseen astuttua nosti lakkinsa ja lausui wielä rannalla olewille muutaman hywästi-jättö sanan ja käski Lowisallekin terweyksiä hänen puolestansa sanoa. Lowisata sinä päänä ei ollut muka nähnyt; hän oli walittanut sairaaksi ja makasi. — Purje tuuleen sowitettua wei pian heidät pois näkywistä, ja kolmet päiwää wuorottain purjettua ja soudettua, oli Paawo omissa suojissaan kotolaisten ja kylällisten suureksi iloksi.