Haaksirikko: Suomalainen perustuskielinen Taru - Niilo Aejmelaeus

Neljä wiikkoa sen jälkeen tuli rowastille *** pitäjässä kirja kolmella sadalla ruplalla, jotka pitiwät annettaman pitäjän waiwaisille ja pappilan torppareille, Jaakolle, Matille, Antille ja Juhanalle, niinkuin ennen määrätty oli — ja kuin sunnuntainna waiwaisten rahoista kiitos tehtiin siihen laatuun, että yksi kunniallinen mies ulko pitäjästä net on lahjoittanut, sattui Lowisa oleman kirkossa ja punastui juurikuin olisi kuullut itsestään mainittawan ja warosi kaikkein häntä silmäillewän, niinkuin melkeen olikin. — —

* * * * *

Joulun aluswiikolla, kuin torppari Jaako *** pappilan aluelta oli matkalla kotiin kaupungista, sattui ilta-hämärässä sellainen pyry nousta ja tiet tuliwat niin umpeen, jotta eksyi; ja monta tuntia jäitä ristin rastin ajettua äkkäsi wiimmein tulen, jota kohti piti, päästääksensä ihmissiin ja saadaksensa hewosen korjoon huomiseksi. Lähemmäksi tulta ennätettyä luuli herraskartanon olewan, niin wankkasti ja somasti oli muka rakettu. Jaakolla oli se yhtä kaikki, iloinen waan jotta pääsi ihmissiin; astui siis rohkiasti siihen huonesseen, jossa näki tulen olewan, ja owesta sisään tultua hawaitsi, jotta olikin talonpojissa. Suoja, johon ensin tuli, oli asuntotupa, mutta niin siisti ja soma, että olisi luullut wieras-tuwaksi. Owesta oikialla kädellä oli kaksi sänkyä päällityksin; pihanpuolisella seinällä oli lewiä siisti penkki ja kaksi suurta ikkunata; perä-seinällä owea wastapäätä oli niinikään kaksi ikkunaa ja penkki, tässä oli myöskin iso lewiä maalattu pöytä, jonka edessä pienempi penkki seisoi; ja owesta wasemmalla kädellä oli suuri walkoinen muuri rakettu korsteinilla, samalla seinällä ylempänä oli pari sänkyjä ja luukku. Seinät ja laki oliwat wielä walkoiset, kuin ihan uudet, waikka jo wiisi wuotta oli tuwassa asuttu; sillä korsteinista sawu aina nousi, eikä mustuttanut lakea ja seiniä, niinkuin Sawossa wieläkin usiammissa paikoissa tawallinen on, jossa ei korsteiniä löydy'kään, waan sawu owesta ja lakisesta ulosmenee. Orsilla oli owen puolella re'en anturoita ja lähellä muuria päreitä; mutta sukkia ja muita waatteita ei ensinkään nähty kuiwamassa, sillä niitä warten oli muurin takanurkassa nuora, johonka sellaisia ripustettiin. Penkit, ikkunan-poukat ja owen pielet oliwat punaisiksi maalatut, niinkuin pöytäkin, ja niinikään kaappi perä nurkassa pöydän päässä, jonka wasemmalla puolella rippui peili ja oikialla somasti tehty kantele. Peräseinällä muuria wastapäätä rippui muutamia miehen nuttuja ja niinikään owen puolisella seinällä renkilöitten waatteita. Wuoteet oliwat siististi tehdyt peitteellä, että näytti juurikuin olisi wieraita odotettu.

Tällainen oli se tupa, johon Jaako tuli. Pöydän päässä, jossa kynttilä paloi, istui eräs mies, pitäen lasta sylissä, jota opetteli lukemaan, ja muurin ääreisellä penkillä päre'soiton eessä istui wanha waimo kehräen, jonka jalwoissa pienempi lapsi leikitteli. Mies oli pulskian näköinen, ja waikka iso kaswannoltaan, näytti kuitenkin kowin nuorelta, jotta olisi ollut isä lapsella, jota opetti; Jaako piti hänen paremmin lapsen wanhempana weljenä.

Jaakon owesta sisälle tullessa, sanoi wanha waimo: "jo tulewat miehet metsästä; turha pelkoni olikin" — "Enkö minä sitä sanonut," wastasi mies pöydän päässä; mutta lapsi, joka lattialla istui, sanoi: "wieras onkin" — kuin samassa Jaako äänsi: "hywää iltaa!" — Waimo ei tuosta millänsäkään odotti wierasta likemmäksi, ennenkuin aikosi wastata; mutta mies pöydän päässä laski kohta lapsen lattialle ja Jaakon terwetystä wastaen nousi penkiltä ja käski matkamiehen astua ylemmäksi. Menikin häntä kohden ja alkoi juuri kuulumisia kysellä, kuin Jaako iloisesti huuskahti: "Kah Paawo! tosiankin — mikä hywä onni minua tänne toi?" — Olikin tieltä eksynyt joutunut Paawon kotiin, jonka nyt, waikka entisestään paljon kauneempi, pulskiampi ja wankkaampi, kuitenkin tunnusteli. Wanha eukko tuwassa oli Paawon äiti ja lapset oliwat Philppu Korhoisen wainajan lapsia — niinmuodoin kaikki jo ennestään lukioini tuttuja. Paawo ei wähemmin ilostunut, kuin tunsi Jaakon; ja äitikin kiirehti häntä terwehtämään ja kyselemään mitenkä *** pappilassa woitiin ja muitakin. Näin muutamia kysymyksiä tehtynnä ja wastattunna kaikkein wielä seisoessa, käski Paawo Jaakon käydä istumaan eli lämmittelemään, kumpa tahdoi, ja laitti äitinsä wiinaa hakemaan. "Ottakaa tok' ensin kylmästä tultua pisaran," sanoi hän, "ennenkuin mennään hewostanne korjamaan; tahi istukaat te waan, minä menen riisumaan waljaista." Tähän ei myöntynyt Jaako, waan pyrki ensin hewosensa luoksen, sanoden: "kyllähän sittekin on aika pakitessa ryypyn ottaa, waikka kaksikin; tuo hepo raukka on kowuutta nähnyt pitkän iltakauden kinostuksissa kyntäissä, jotta nyt tarwitsee suuhuunsa jotain, minusta ei lukua ole. Kah, ihmettä, sanon wieläkin kuin jouduin juurikuin Jumalan saltimuksesta teiän luoksenne." — Tämän sanottua läksi ulos; Paawo seurasi häntä. He riisuiwat hewoisen waljaista ja paniwat talliin, ja heiniä ja apettaa eteen pantua, palasiwat takaisin tupaan.

Paawon äiti oli sillä ajalla tuonut palowiinaa kamarista ja pöydälle pannut. Pikarin täytettyä käski Paawo Jaakon sen tyhjäntää; mutta tämä tawallisuuden jälkeen ei puuttunut pikariin, ennenkuin isäntä oli näyttänyt tien, ja kysyi sentähden leikkisuin: "mihinkä sitä pannaan, isäntä?" — Paawo ei pitkiä puheita pitäen otti pikarin käteensä ja sanoi: "Noh, terwet tulemastanne, saakaapas tästä!" — ja samassa ryyppäsi wähäisen pikarista; sen taas täytetyn annoi Jaakolle, joka sanaakaan hiiskumata tyhjänsi sen ja päätänsä pyristellen sanoi: "Kah, tuotapa wasta wiinaksi sanon; kost' Jumal'!" — Sitte rupesi Jaako tupakoimaan (Paawo siihen ei wielä ollut tottunut), ja kaiken iltakauden pakinoiwat miehet keskenään.

Jaako hawaitessa millä turwalla ne tuwassa olewat lapset lähestyiwät Paawoa, millä isällisellä helleydellä hän kohteli heitä, muistain sitäkin, jota sisään tullessa oli äkännyt, että Paawo opetti toista lukemaan, arweli kohta niiden olewan loismiehen wainajan lapsia, joka *** pappilassa kuoli — ja kuultuansa niin olewankin, tartui Paawoa käteen ja haastoi: "kylläpä aina olemme pitäneet teiät parempana, jalompana muita ihmisiä; mutta empä olisi tuota toki uskonut, että pidätten heitä juurikuin omia lapsia. Jumala teitä siitä palkitkoon! Usein on meillä puhet teistä ja näistä lapsistakin, waikk' emme yksikään ole sattunut heitä näkemään — ja jos jolloin ken surkittelee heitä, päättyy aina puheemme siihen, että se, joka niin kauniisti muisti muut lupauksensa, ei suinkaan jätä näitäkään maailman heittiöiksi. Wieläkö muistawat isäänsä? ja mitä sanoiwat, kuin tulitten kotiin paitsi häntä?" — Nämät Jaakon lauseet liikuttiwat sitä hellä-luontoista Paawoa ja wesisilmin alkoi hän kertoa kotitulostaan ja lapsista:

"Ilman seikkoja ja waaroja," näin puhui Paawo, "saimma me neljäntenä päiwänä nähdä oman rannan, johon laskimme wenhen. Wieläkin en saata kyynelitä muistella millä liikutuksilla astuin omalla pellollani. Muisto waikeuksista, wastuksista ja waiwoista, joita olin lepitsen pääsnyt, ja kiitollisuuden tunto Herraa kohtaan, joka niin ihmeellisesti oli minua auttanut, ja niitä hywiä häneltä siunatuita ihmisiä kohtaan, joidenka kautta toimitti hywät työnsä — hallitsiwat wuorottain sielussani; ja kuin ajattellessa entisiä, sydämmeni oli pakahtumallansa, wirkosi se taas siitä iloisesta tunnosta, että taidan jollain tawalla ees palkita sitä pahaa, jota olen matkaansaattanut, että taidan kostata näille orwoille, mitä he isänsä kanssa kadottiwat, joka minun palkkamiehenäni ja minun kauttani kersei niin suuria tuskia, minun tähteni meni pois täältä ja jätti nämät kaipauksen kyyneliä wuodattamaan. Ei ole ihmisen taidossa kertoa mitkä liikutukset wallitsiwat sydämmessäni, kuin tupaan tullessa näin näitä pieniä ihastuksella juoksewan minua wastaan terwehtämään ja kysymään missä isä oli (sillä eiwät wielä tienneet isän ei takaisin tulewankaan). Wanhempi huuskahti: 'hywä oli, jotta tulitte kotiin, niin minä huomenna saan Korholan Adamille näyttää, jotta minulla oli oikein. Hän sanoi teiän ei enää takaisin palaawankaan; mutta minä kyllä tiesin, jott' ette meiät tänne jätä yksin.' — 'Missä isä on?' — kysyiwät wielä molemmat — ja mitä taisin minä wastata? Sanoin toki hänen pian jälessä tulewan, enkä laskenut heitä menemään pellolle häntä wastaan, waikka pyrkiwät."

"Liikutettuna, kuin itse olin, en enää muista mitenkä sain heiät minuun mieltyneena hetkeksi unhottamaan isäänsä; annoinpa heille tuomisiakin, mitä juuri heitä wasten olin konti-ukolta ostanut *** pappilassa. Molemmat istuiwat nyt minun polwilleni kysällen yhtä ja toista matkalta, ja wanhempi kaipasi taas isäänsä, ihmetellen missä wiiwyi, kuin ei tuonut antimia hänkin; tästä johdatuksen saatua kysyin minä: 'mutta jos ei tuliskaan enää isä takaisin, mitä sitte sanoisitten?' Nuorempi siitä ei millänsäkään söi waan ewäänsä; mutta wanhempi silmäili minua tarkasti, juurikuin olisi tahtonut tunkeua sieluni salaisimmiin rotkoihin, ja sanoi kummastuneena: 'tosiankin? eikö enää tule kotiin?' — Minä wähä oudoksuen tätä hänen wakaista käytöstään sanoin: 'ehkä tulenee: mutta jos ei tulisi?'… 'Ah,' wastasi poika, 'kyllä te aina oletta hywä olleet meille, parempi kuin isäkin; mutta hän on warmaan kuollut, niinkuin Korholan Adami sanoi'… tässä hyrskähti poika itkuun, ja tyttö waikk' ei suuresti tiennyt, minkä tautta, seurasi weljensä esimerkkiä, ja minäkin en enää saattanut kyyneliäni pidetyiksi. — Näin itkimme kolmet kappalen aikaa, wiimmein sain sanotuksi; 'jaa, lapset — isänne on kuollut, on kannettu hautaan, mutta ettekö tahdo pitää minua isänänne?' — 'Pidän kyllä,' wastasi tyttö ja löi kätensä kaulani ympäri; ja poika katsahti minun silmiini ja kysyi niin haikialla äänellä, jotta olisi wuoretkin pehmittänyt, sitä wähemmin minun sydämmeni: 'saammako olla täällä wielä, waikka isä on kuollut?' — 'saatte,' wastasin minä kyyneliä nieltäen, 'saatte aina täällä asua.' 'Mutta Korholan Adami sanoi mulle,' wirkasi taas poika, 'jotta emme enää saa asua täällä, että meitä pannaan ruotuun ja sitte'… 'Ei teitä panna ruotuun,' lohdutin minä; 'minä olen nyt täst'edes teiän isänne.' — 'Noh, sitte en enää itke, waikka isä on kuollut,' sanoi poika, hyppäsi sylistä ja meni lewolle; tyttö seurasi häntä, eiwätkä sanaakaan haastaneet sinä iltana. Hywällä mielellä että näin huokiasti pääsin tästä, panin minäkin maata; mutta waikka kyllä wäsynyt matkasta, en kuitenkaan saanut unta silmiini ennenkuin aamupuol' yötä."

Tätä Paawon lausuessa oliwat miehet tulleet metsästä kotiin, ja äiti oli ilta ruuankin pannut pöydälle; ruettiin siis ruualle. Ruoka oli niin herkullinen, kuin olisi pappia odotettu wieraksi; ja Jaako ei wainkaan ujostellut, waan piti hywänänsä. Illallista syötyä ja wähä tupakoittua, kysyi Jaako kuka talossa kanteletta soitti; Paawo wastasi osaawansa wähäisen sitä kaikutella — ja Jaakolta waadittu otti soitonkoneensa koukusta ja kappalen aikaa sitä koeteltua, alkoi ynnä soittaen, innossaan laulaa näin: